Vuoden vaihteessa on hyväksyttynä pidetty tapaa reflektoida menneitä ja visioida tulevia. Miksipä sitä ei sallittaisi meille blogisteillekin? Ensimmäisen tein jo Suomen tasavallan 93. itsenäisyyspäivän innoittamana. Jonkinlaiseksi teemaksi ja politbyrokratian syöksykierteen kiihdyttäväksi trendiksi otan vuoden motoksi Mahatma Gandhin ajatukset maailman 7 suurimmasta harhaluulosta. Ne kuvaavat mielestäni varsin hyvin suomalaisen arvomaailmamme muutoksen suuntaa.
Vuosi 2010 alkoi pohdinnalla ”Kumman haluamme säilyttää? Hyvinvointivaltiomme vai puolueitten johtaman politbyrokratiamme?” Ja jatkui havainnolla, että systä tai toisesta erilaisissa seteleissä meillä piisaa. Jouduimme toteamaan, että JOKU MUU voitti Sauli Niinistön Eduskunnan puhemiehen vaalissa ilmeisesti seurauksella, että kokisten kauppakamaripojilla on edessään uuden vallattoman presidenttiehdokkaan valinta. Ja toteamaan, että muutoksen voi saada aikaan enää JOKU MUU. Mutta aivan selkeästi oli meidän suomalaisten ikioma Maan Tapa saanut uuden, hienostuneen sävyn. Maan Tapa on nyt nimeltään Kreikan tauti.
Sauli Niinistön lisäksi poliittiselle taivaalle on tullut muitakin kiintotähtiä. Kataisen, Vanhasen, Anttilan ja Pekkarisen rinnalle on puheenaihetta monasti antanut paskaeksperttimme Paula Lehtomäki ja hänen keittiönpöytänsä. Varmaan enemmän kuin se yksi on tähdistöstä jo poistunutkin. Ja voisi kyllä poistua muutama muukin.
Vuotta leimasivat tuumailu ja ensi vuoden vaalien odottelu kuten aina ennenkin tämän Vanhasen II ja sen toimitusministeriön aikana, eli ”Nichts neues unter der Sonne.” (1) ja (2) . Mutta että toimiinkin pitäisi joskus voisi ryhtyä? Meillähän on varaa keskittyä tuumailuun, rikkaita ja hyvin hoidettuja kun ollaan.
Ei edes blogistien hyvää tarkoittavia pelastautumisresepteijä oteta todesta. (3) ja (4) Eletään lisäämällä julkisen sektorin velkaa, suunnittelemalla aina vain kummallisempia uusia aluepoliittisia avauksia, joiden tarkoituksena tuntuisi olevan yhden puolueen äänestäjäkunnan ruokkiminen ja odottamatta uutta messiasta. Siis huhtikuussa 2011. Ja onhan häntä jo odotettukin. Nyt kun kalterijääkäri ei Vihtori Kosola enää ole käytettävissä, mutta eiköhän demokratiaan pettynyt kansa taas Idolssinsa löydä? Arvotuumailua kun voi käydä niin monella tasolla. Eikä tuumailun tai aikaansaamisen tuloksia tarvitse juurikaan todentaa.
Politiikan ja hallinnon todellisen Harmaan eminenssin henkilöllisyyskin paljastui. (5) ja (6) ja samalla kävi kiistattoman selväksi, mikä on kansan ainoa mahdollinen tapa päästä eroon tilanteesta, jossa sen mahdollisuus oikeasti vaikuttaa siihen, millä tavalla sitä pitäisi johtaa on tuhottu puolueiden keskinäiseen valtapolitiikkaan.
Saimme havaita mihin todellisiin arvoihin ja arvioihin JOHTAJIEMME päätöksenteko perustuu. (7) ja (8) ja (9) ja (10) Suloisessa sekamelskassa syyt ja seurauksen,ennakkoluulot ja tiedot, omat ja yhteisön asiat. (11) Ja tehtävien prioriteetit ties missä. Mutta myös mihin johtamisen ammattimiesten mielestä pitäisi, mikä on valuuttamme todellisena vakuutena ja mitä tehdä, kun BKT putoaa 40 %, nyt kun pankkijärjestelmämme sanoi POKS.
Mutta paras kuitenkin viimeiseksi; se, ettei eliittimme ymmärrä nykyisyyttä, lienee aika suuressa määrin sen seurausta, ettei sillä ole mitään tajua taviksien elämän realiteeteistä. Eikä pienintäkään historiallista perspektiiviä. Ja onpa siltä tainnut mennä sekaisin mitä politiikkaa kukakin ajaa? Kulloinkin. (12) ja (13) ja (14) Ja kun ei ole tajua edellisistä, päätetään mieluummin aidan seipäästä kuin itse aidasta. Ei siis ihme, että yhä useampi kansalainen on vakuuttunut siitä, että politiikka, tai oikeammin se yhteisten asioitten hoitamisen irvikuva, jota puolueita edustavat poliitikkomme harrastavat, on se kikkara johon ainakaan kukaan kunnon ihminen ei edes kepillä koske.
Sananvapaudesta ja establishmentin lisääntyvästä halusta sitä suitsia, keskusteltiin vilkkaasti pitkin vuotta, eri tasoilla, eri maissa. Johtoajatuksena täällä meillä nimimerkkikirjoittelun kieltäminen ja toisinajattelijoiden vainon globaali kiihdyttäminen. Ja rauhoittelijoita meillä riittää, eihän meillä asiat sentään niin huonosti ole kuin Kiinassa, Valkovenäjällä, Venäjällä, Pohjois-Koreassa.... Ja mitäpä tuohon muuta kuin todeta, että tässä muuttuvassa maailmassa ihan kaikki voi muuttua.
Vuoden aikana kävi myös ilmi, että on maailmassa on vielä olemassa maita, joissa kansalaiset saavat suorissa vaaleissa päättää perustuslaista. Ei voisi enää tulla kysymykseen meillä. Me olemme oikeutemme puolueille ulkoistaneet. Ja he taas puhuvat ihan omaa munkkilatinaansa, jota ei ole edes tarkoitettu taviksien ymmärrettäväksi. Ei siis ihme, että määrätyt tahot ovat jo huolissaan demokratian toteutumisesta, uskovaisten vähetessä. Ja sitten toiset vieläkin ihmettelevät miten ja miksi Suuressa ja Mahtavassa äänestysvilkkaus joskus ylitti sen maagisen 100 prosenttia? Onhan se selvä, ettäainakin kunnon stahanovilainen asetetut tavoitteet ylittää? Ainakin paperilla. Ei siis todellakaan tarvitse turvaan ihmetellä, miten poliittiset puolueet ovat kasvaneet kansalaisten ansaitseman demokratian esteeksi, erityisesti parlamentaarisen demokratian toteutumisen esteeksi. Ihmekö siis, että jopa taiteen ikonit joutuvat häpeämään tätä menoa?
Erityisesti minua ovat tänä vuonna liikuttaneet liikeideat, yrittäjyys, ja yrittelijäisyys. Ja sillä sektorilla on kyllä riemua riittänyt. Ja joskus kyllä muutakin. Usko siihen, että osaamisintensiivisiä kasvuyrityksiä poljetaan liikkeelle, Nokian korvikkeeksi, tuosta vaan. Innovoinnin seurauksena, erityisrahoitetuissa Huippuyliopistoissa, joita myös ammattikorkeakouluiksi voi kutsua.
Mutta voitaisiko kuitenkin sopia, että aivan kaikkea ei yksityistetä ja ulkoisteta? Meillä kun markkinat määrätyillä aloilla ovat toimivien markkinoiden syntymiseksi liian pienet. Se taas vaikuttaa niiden valtausmahdollisuuteen, ostamiseen syystä tai toisesta. Vaikkapa monopolin aikaansaamiseksi.
Oppia on saatu oikein isän kädestä. Mutta kalliiksi tulee ennen kuin loppuu. Ja otetaanko opiksi mitään kumminkaan? Sillä on korkea aika palauttaa valta markkinoilta kansalle. Sillä valtapolitiikan, taloudellisen vallan ja puoluepolitiikan pimeät kytkökset vaikuttavat yhteiskunnallisten rakenteittemme kautta suoraan kansalaisten arkipäivään. Ja valitettavasti useimmiten kansalaisten etujen vastaisesti. Julkisen sektorin toimintojen ulkoistaminenkin kuin nähdään ensisijassa ideologisena kysymyksenä ja jälleen sellaisena, jossa kaikki tai ei mitään on toteutettava, mieluiten kertaheitolla. Hyvä tapa saada yhteiskunta pidettyä sellaisena, jossa tyhmyys varmasti tiivistyy mittaan, että mikään ei muutu.
Ja nyt sitten valmistaudustaan vähitellen kampanjoimaan. Siis kaikki nuo kansakunnan toivot. Vaikka se taitaa olla ainoa, minkä tuo porukka osaa. Meidän kostomme on siis mahdollinen vasta seuraavassa elämässä. Valtion ja kirkon liitto? Vai peräti uskonnon ja puolueitten?
Ja että mitä tulevaisuudesta? Kuten ennenkin. Uhkia ja mahdollisuuksia. Sillä kaikki on suhteellista. Ja tuskinpa nytkään ihmisen perusluonto paljon muuttuu. (15) ja (16)
Varmasti kaikki tänäkin vuonna hoituu, kaikesta huolimatta parhain päin.
Hyvää Uutta Vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti