Pankkijärjestelmä sanoi poks! Pelureiden Ponzi-pyramiidi.

Miten raha syntyy? Tässä siitä riemastuttavan tarkka kuvaus.

Milton Friedmanin opit saivat vapaan markkinatalouden esitaistelijan, USAn, elämään oppi-isän neuvojen mukaan. Velaksi. Ja rajusti. Ja kiinalaiset lainasivat ja lainasivat lisää kun pitivät valuuttansa aliarvostettuna vuosia ja kasvattivat siten vientituotteittensa kysynnän taivaisiin, joka puolella maailmaa. Ja kun oikeat rahat loppuivat alkoi tuotekehitys. Koska pankkiirit saivat tilin, siis bonuksensa kyvyistään myydä rahaa, vaikka velaksi, alkoivat rahanlainaajat luomaan uutta ”korvikerahaa”. 

”Maailman rahoitusjärjestelmän ja rahatalouden perustana on "oikeaa" rahaa, kuten käteistä ja milloin tahansa nostettavia pankkitalletuksia, vähän vaille 6 000 miljardia Yhdysvaltain dollaria vastaava määrä. 

Eri tavoin sovittua velkaa ja muuta "korvikerahaa", kuten johdannaissopimuksin luotua likviditeettiä, on liikkeessä yhteensä yli satakertaisesti "oikeaa" rahaa runsaammin. Kaiken "korvikerahan" määrä on lähes 750 000 miljardia dollaria.”Näin TalousSanomien Jan Hurri. Ja tältä se pyramidi näyttää:

Onko sitten ihme, jos rakennelma on hiukan epävakaa? Ihme että edes pysyy pystyssä! Eikä taida enää kauan.

Miten tähän on tultu?

Pankkien konkurssit, esimerkiksi juuri jenkkilässä viimeistään Suuren Laman aikana aiheuttivat sen, että tallettajat – kaikki tallettajat - jäivät nuolemaan näppejään. Tätä ehkäistäkseen he mahdollisimman aikaisessa vaiheessa yrittävät vetää rahansa pois uhanalaisesta pankista. Kun pankkitoiminta perustuu kuvitelmaan uskoon ja toivoon, eivät pankin hallussa olevat rahavarat tallettajien paniikissa kauan riitä. Ja jos tallettajat vielä olivat velkaa ao. pankille menettivät säästöjensä lisäksi vielä kotinsakin ja jäivät vielä velkaa konkurssipesälle.

”Alkuperäisen ajatuksen pankkien toiminnan takaamisesta verovaroin oli estää talletuspako pankeista. Nimenomaan talletuspako talletuspankeista. Tallettajat tiesivät, että jos pankki menee nurin, he saavat määrättyyn summaan asti talletuksensa takaisin. Veronmaksajien antaman takuun vastineeksi talletuspankkeja valvotaan tiukasti ja niiden riskinottoa säädellään lailla. Pankkitoiminta oli vakaata liiketoimintaa, jota johtivat vakaat ja kokeneet miehet liituraitapuvuissaan. 

Kaikki muuttui 80-luvulla. Rahoitusmarkkinoille tuli nuoria pelureita, joille vakaasti tuottava talletuspankkitoiminta ei antanut riittävästi jännitystä; syntyi varjopankkibisnes. Perustettiin investointipankkeja, luotiin rahastoja ja pankkiiriliikkeitä. Niillä ei kuitenkaan ole talletussuojaa. Rahoitusbisnes siirtyi kasvavassa määrin liikepankkien ulkopuolelle. Kun lainsäädäntö on tuolla harmaalla alueella löysempää, yhä pienemmillä pääomilla siellä otetaan yhä suurempia riskejä.” Näin Kalle Isokallio Iltalehdessä.

Ja kun rahaa kaupitellaan panokset ovat isoja, eikä pelisääntöjen noudattamisen julkista valvontaa haluta. Joten siirryttiin ”pankkibusineksestä” ”rahapelibusinekseen”. Ja nyt pankkijärjestelmämme on valtaosiltaan rahapelibusinesta. Sitä ei juurikaan valvota. Kun ei välttämättä olla edes yhtä mieltä säännöistä. Sielä on saanut pelata tehdä rahaa.

Ja mitä isot maat edellä sitä pienet perässä. Mutta mikä sopii maailman suurimmalle sotilasmahdille ja maailman väkirikkaimmalle kommunistivaltiolle ei sovikaan meille muille. Ei ainakaan, kun rahapelibusiness kauppaa luomaansa uutta rahaa, siis velkaa, rajattomasti toisilleen ja valtioille. Ilman vakuuksia. Tai oikeastaan pelkällä nimivakuudella. Valtioita kun johtavat poliitikot. Ja kuten Suomessakin, poliitikot tietävät rahan olemuksesta vieläkin vähemmän kuin me tavikset. Mutta käyttävät sitä rajattomasti. Ja surutta.

Niinpä meillä täällä Euroopassa on kasvava ja pullistuva velkakupla, joka vain odottaa kuka ja milloin sen pamahdutaa. Kokonaisuudessaan.

Mitä pitäisi tehdä?

Kun poliitikot eivät tiedä eivätkä uskalla tai osaa, astukoot taloustieteen nobelistit kehään. Jo heti yksyllä 2008 sakasalainen Der Spiegel kyseli viideltä. Ja TalousSanomat Vappu Kaarenoja 15.11.2008 julkaisi.

Nobelistien vinkit talouskriisin taltuttamiseen 

Edmund S. Phelps: Suomii pankkien palkitsemisjärjestelmiä, jotka palkitsevat lyhyen tähtäimen voitot.

Robert E. Lucas: Hyvä uudistus olisi kilpailuhenkinen pankkijärjestelmä, jossa talletukset ovat valtion takaamia.

Reinhard Selten: Finanssimarkkinoille uusia, mahdollisimman yksinkertaisia mutta tiukkoja rajoituksia, joista ei etsimälläkään löydä porsaanreikiä.

Joseph E. Stiglitz: Valuuttajärjestelmä tulisi korvata uudella järjestelmällä, joka kykenee auttamaan kehittyviä maita. Dollariin nojaava valuuttajärjestelmä on auttamatta vanhentunut, eikä eurostakaan ole dollarin paikan ottajaksi.

Paul A. Samuelson: Säännelty keskitien valtio.

Ja viime viikolla Jyväskylässä ”meidän” Bengt Holmström: Tehkää pankkijärjestelmästä turvattomampi

”Hänen mukaansa pankkien katteeton turvallisuuden tunne vain kasvattaa riskinottoa ja lopulta heikentää pankkijärjestelmän vakautta. Pankkijärjestelmän vakaus kohenisi varmimmin ja tehokkaimmin pankkien vakavaraisuusvaatimuksia ja muuta sääntelyä höllentämällä, ei suinkaan kiristämällä. Turvallisuuden tunne on Holmströmin mukaan omiaan kasvattamaan riskinottoa, joka lopulta heikentää turvallisuutta.

Toinen suuri harha on Holmströmin mukaan se, että aina vain suuremmat ja suuremmat pankit olisivat entistä turvallisempia. Itse hän on täsmälleen päinvastaisella kannalla, hänen mukaansa rahoitusjärjestelmän keskittymien yhä suurempien toimijoiden haltuun on kasvattanut järjestelmän riskitasoa. 

Talletussuojan kaltaiset yhteiskunnan takaukset voivat jopa lisätä yhteiskunnan pankkiriskejä.”
Samassa tilaisuudessa muut arvovaltaiset taloustieteilijät lisäsivät: Keskuspankkien olisi amerikkalaisen huippuyliopiston MIT:n ja Milanon yliopiston professorien mukaan asetettava ohjauskorot riittävän korkeiksi liiallisen lainakasvun ja riskinoton hillitsemiseksi. Rahoitusmarkkinoiden valvonnan ja läpinäkyvyyden turvaamiseksi tarvitaan heidän mukaansa suunniteltua pitemmälle meneviä toimia.

Dublinin Trinity Collegen professori Philip Lane totesi alhaisen korkotason rohkaisevan ylenmääräiseen riskinottoon ja ylivelkaantumiseen sekä lisäävän kriisien todennäköisyyttä ja edellytti, että ekonomistien on otettava uudelleen pohdittavaksi, mikä korkotaso on oikea.

Where´s the beef?

Ota noista sitten tolkkua. Mutta väittäisin, että elementit terveitten toimenpiteitten pohjaksi on jo riittävästi edelläkin kuvattu. Nyt tarvittaisi kansainvälinen poliittinen tahto. Vaan mistä kuvittelemme sen löytyvän? Ei tunnu kovin mahdolliselta maailmassa jossa ehkä kuudesosa elää suhteellisessa yltäkylläisyydessä, yksi kolmasosa absoluuttisessa puutteessa ja loput ovat sinne joutumassa.

Kun kukaan ei edellytä tavalliselta tossunkuluttajalta muuta kuin mielipiteitä, tässä minun. 

Omat johtopäätökseni siitä mitä pitäisi tehdä.

• Rahapelibusiness on erotettava pankkibusineksestä.
• Talletussuoja on säilytettävä ”pankkibusineksessa”. Pankkibusineksen toiminta rahapelibusineksessä on kiellettävä. Pankkibusineksen säätely ja valvonta on vietävä uudelle, entistä tarkemmalle tasolle.
• ”Rahapelibusinekselle” on luotava kansainväliset, nykyistä olennaisesti tarkemmat pelisäännöt. Järjestelmän on oltava täysin läpinäkyvä. Sen noudattamista on valvottava viranomaisten toimesta ja sen rikkomisesta on seurattava sanktiot jotka tuntuvat.
• Pankkien ja rahapelibusineksien toimijoiden kokoa on tavalla tai toisella rajoitettava siten, että niistä ei tule liian suuria kaatumaan.
• Palkkiojärjestelmiä on kohtuullistettava sellaisiksi, että ne palkitsevat vain pitkän aikavälin tuloksien perusteella. Niihin on rakennettava leikkurit, jotka leikkaavat viimeistään silloin kun palkansaajan vuosipalkka ylittyy.
• Keskuspankkien on asetettava ohjauskorot riittävän korkeiksi liiallisen lainakasvun, erityisesti lyhytaikaisten lainojen ja riskinoton hillitsemiseksi. Pitkän aikavälin ”oikea” lienee jossain 4 – 6 % tasossa.

Ihan hyvä resepti varmaan pitkän päälle? Vaan miten nykytilanne hoidetaan muuten kuin taas meidän tavisten vyötä kiristämällä, julkisen sektorin kuluja kasvattamalla ja antamalla äänestäjä-ressuille uskoa siihen, että apparaatti toimii?

So what?

Mutta kun perusongelmat eivät ole pankkijärjestelmän ongelmia. Perusongelmat ovat länsimaisen demokratian toimivuuden ongelmat. Kun demokratia ei toimi voi markkinatalous toimia vain niissä puitteissa, joissa päätöksentekijät – nykyisin puolueet - antavat sen toimia. Ja jos väkeä alhaisella tarpeentyydytyksen tasolla on paljon, se tarkoittaa suurta kyllästämätöntä markkinapotentiaalia. Ja joka ikinen länsimainen tuottaja on valmis tarjoamaan. 

Pahimmillaan voi vielä käydä niin, että maailman väkirikkain mutta yksi alikehittyneimmistä valtioista syrjäyttää, markkinavoimien vuoksi demokratian mahdollisten hallintomallien joukosta.


PS.

Judgement without information is called opinion.