20.4.2007 9.30 | hakki47 | Työelämä, Politiikka
Eilen satuin kuulemaan YLEpeilistä muutamankin lähetyksen. Pari jäi pyörimään mieleen.
Soininvaaran haastattelu syistä, joiden vuoksi hän lähti politiikasta. Eräs niistä kolahti kovasti ja se jäi mieleen näin. Politiikka on muuttunut siten, että uusina, nuorina edustajina valitut eivät tulekaan vakaumuksesta muuttamaan maailmaa. He tulevat entistä enemmän kiinnostuneina vallasta ja omien etujensa ajamisesta. Yhä enemmän törmätään ilmiöön, että tärkeätä ei ole miten asiat ovat vaan miltä ne näyttävät tai miltä ne saadaan näyttämään.
Tieteen viikossa (?) jonkun kasvatustieteen professorin mielipiteitä nykyisestä luovuus-, huippu-, kilpailu- , osaamis-, innovointi-, kilpailukykyhuuhaasta ja sen seurauksista työelämään, koulutukseen, perheeseen, jaksamiseen. Vaikuttivat kiinnostavilta kumpikin.
Nyt aamusella kävellessäni yhdistelin vapaasti asioita. Jos edellä mainittuihin on luottamminen, olemme ilmeisesti siirtyneet jonkilaisen narsismin kauteen. Vain Minulla Itsellä on merkitystä, muista viis; mukaan lukien omat lapset, puoliso, lähiomaiset. Oman erinomaisuuden mitta on näkyvä huippumenestys ammatissa ja erityisesti siitä saatu huippurahallinen hyöty. Menestys hintaan mihin tahansa pitää sisällä myös menestymispakon muiden ja kaikenkin kustannuksella. Ja “heikot sortuu elon tiellä, jätkä senkun porskuttaa”.
Onko siis pojasta polvi pahentunut vai parantunut vai edes muuttunut? Korkeintaan muuttunut. Vanhemmilla on kai aina (jo muinaiset roomalaiset…) ollut taipumus taivastella nuorisonsa “jumalattomuutta”. Nuorena 50- ja 60-lukulaisena muistan meihin kohdistuneet vanhempien taivastelut. Kommareita ja taistolaisia joka iikka. Kuitenkin valtaosa senkinaikaisista nuoristakin oli kaikkea muuta. Itsekin. Mutta ääntä ja näkyvyyttä sai taistolaisuus, vasemmistolaisuus. Suomessa siihen varmasti vaikuttivat hävityt sodat ja ummehtuneeksi YYA-hengeksi rapautuva itsesensuuri ja nöyristelyn aika. Ja BabyBoom.
Tätä kautta on seurannut ensin “sosialistinen kausi” sitä “sosiaalinen kausi”. Kestettyään noin viisikymmentä vuotta, nämä tuntuvat nyt päättyneen. Olisiko siis niin, että erilaiset inhimilliset ominaisuudet, ajattelutavat tai painotukset vain nousevat tai nostetaan esiin historian eri aikoina? Ne syntyvät jonkintasoisen kriisin kautta, kehittyvät aikansa kukoistavat, taantuvat ja kuolevat? Inhimillisen kehityksen jatkuvaa sinikäyrää?
Kävimme vasemmalla. Nytkö mennään oikealle? Kuinka pitkälle? Kauanko sitä kestää? Milloin ja miten se muuttuu? Onko nyt taas sen aik, että köyhät saadaan kyykkyyn ja työväki kuriin? Kun kaikki peilataan vain itseen ja omaan viiteryhmään? Miksi meille ihmisille ääripäät ovat helppoja? Minimit ja maksimit hallitaan. Miksi vaikeaa on keskitie, optimit?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti