keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Hyvä Suomi! Me voitiin.



Kovin on kummallinen maa tämä Suomi. Itsenäisiä on oltu kohta 100 vuotta, toisten mukaan yli 200.

Sisällissodasta on selvitty, joskin sen historia taitaa vieläkin olla kipuna monella rinnassa.

Talvi- Jatko- ja Lapin sodat on taisteltu, joskin kaksi ensimmäistä hävitty. Mutta kolmas sentään voitettiin. Ja suomettumisesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, ainakin muodollisesti itsenäisyys säilyi.

Euroopan takapajulasta ja sen köyhimmästä ja varmaan yhdestä maatalousvaltaisimmasta yhteiskunnasta ovat edelliset sukupolvet onnistuneet yhteisin ponnisteluin (suojatullein, kartellein, osuuskunnin) ensin vireän teollisuusvaltion. Sitten kehittämään siitä tupoillen ja maltilla pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan; yhden rikkaimmista ja varakkaimmista. Mitä nyt viime vuosina lainaa on otettu niin, että ranteet rutisee.

Kahdesta lamastakin selvitty, hyvällä onnella kumpaisestakin. Eikä hyvin taida taloudessa mennä edelleenkään?

Mutta taitaa olla ainakin yksi asia, joka ei vuosien, vuosikymmenten tai -satojenkaan aikana meillä muutu. Meillä ei johto, ei sivistyneistö, ei poliitikot eivätkä kansan syvät rivitkään uskalla uskoa itseensä. Aina on kumarrettava johonkin ilmansuuntaan. Mihin milloinkin. Ellei Tukholmaan, sitten Pietariin. Ellei Berliiniin sitten Moskovaan. Ellei Brysseliin sitten taas Berliiniin. Nyt viimeksi katseet tuntuvat vahvasti kääntyvän Washingtoniin, vaikka se viimeistään nyt on laskevan auringon suunnassa. Ja unohdetaan, että aina samalla pyllistetään muualle.

Kaikki tämä tuli mieleen kun tänään paikallinen Pravda julkaisi kirja-arvostelun tapahtumista sadan vuoden takaa Tarina saksalaisesta Suomesta.






perjantai 11. marraskuuta 2016

Trump kääntää selkänsä NATOlle


tai Euroopalle? Sitähän Barak Obama jo kerran yritti. 

Kirjoitinkin asiasta mm. 19. helmikuuta 2012. Silloin EUlla ja Euroopalla oli uskottavuutta ja luotettavuutta jenkkien silmissä. Ja meillä eurooppalaisilla luottoa USAan ja sen johtoon. Miten mahtaa olla nyt? 

Donald Trumpin äänestäjistä useimmat eivät tiedä Euroopasta mitään. Tuskin haluavat tietääkään. He haluavat muurin ympärilleen suojelemaan heitä maailman pahuudelta. Suunnasta mistä tahansa. Samanlaisen muurin kuin Euroopan uus-nationalistiset puolueet ovat halunneet itselleen jo kauan, kukin omassa maassaan. "Rajat kiinni"! Samanlaisen muurin, joka heitä suojeli ensimmäisestä maailmansodasta aina 6.12.1941 Pearl Harboriin.

Kun amerikkalainen isolationismi on taas saatu maailmanpolitiikan näyttämölle, joudumme varautumaan sen eurooppalaisiin seurauksiin. Viimeksi seurauksena olivat Euroopassa nationalistinen totaritarismi, diktatoorisesti hallitut kansallisvaltiot ja lopulta toinen maailmansota. Nyt ei tarvittaisi kolmatta.

Tässä tuo neljän vuoden takainen kirjoitukseni:

Setä Samuli kääntää selkänsä



Sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll kirjoittaa tänään, ainoan valtakunnallisen vieraskynänä meitä suomalaisia taviksia aina puhuttavasta aiheesta NATOsta otsikolla Naton merkitys Euroopassa vähenee. Siihen on helppo yhtyä. 

Jo puolisen vuotta sitten USA, nykyisen presidenttinsä Barak Obaman suulla virallisesti ilmoitti maan strategisen painopisteen siirtyvän Atlantilta Tyynelle Merelle.  Saman oli jo kesän alussa tehnyt selväksi eroava, eläköityvä puolustusministeri Robert Gates jäähyväiskäynnillään Brysselissä. Siis NATO - Brysselissä.

Samoin on helppo yhtyä Limnellin päätelmään: " Jos Yhdysvallat irtaantuisi Natosta tai jos maan merkitys Natossa olisi nykyistä vähäisempi, sotilaallinen liittoutuminen olisi Suomessa todennäköisesti helpompi hyväksyä."

Sen sijaan viimeistään nyt on syytä perusteellisesti uudelleen arvioida onko
tämä kehityssuunta Suomelle edullinen? Onko maamme intressissä pitkään hellimämme voimistuva eurooppalainen turvallisuusyhteistyö? Tulisiko meidän edes pyrkiä ottamaan merkittävä rooli Euroopan uudessa turvallisuusyhteistyössä? Olisiko moinen omiaan vahvistamaan turvallisuuttamme ja erityissuhdettaamme(?) Venäjään?

Olisi kieltämättä luontevaa, että EUn jäsen olisi elimellisenä osana myös EUn itsenäisessä puolustusjärjestelmässä. Mutta kenen hyökkäykseltä tämä puolustusjärjestelmä meitä puolustaisi? Miten uskottavan puolustuksen se maallemme pystyisi antamaan? Voi antaa?

Maantieteellinen sijaintimme ei USAn mahdollisen NATOsta poistumisen jälkeenkään mihinkään muutu. Asemamme rajamaana muuttuu. Entisestä Ruotsin ja sittemmin Venäjän rajamaasta vain tulee EUn rajamaa. Rajamaat muodostuvat aivan liian helposti puskurivyöhykkeiksi. Koska näin on aina tähän asti ollut, miksei sitten tulevaisuudessa? Ainoat, joita rajamaan puolustaminen kiinnostaa, ovat itse rajamaassa asuvat.

Yhteisömme korkeimman poliittisen johdon viimeaikainen osoitus kyvyttömyydestään johtaa yhteisöä edes finanssikriisistä - nahkapäätöksiä nahkapäätösten jälkeen - ei järin hyviä lupaile turvallisuuspolitiikan osalta. Ja siihen on hyvä syy. Sitten II maailmansodan ei yksikään EUn mahtimaista ole oikeasti ottanut vastuuta omasta puolustuksestaan eikä siis turvallisuudestaan. Sillä Ison Iitan rinnalla, tai oikeammin Setä Samulin selän takana on olo todella ollut huoleton. 

Alamme tältäkin osin lähestyä perimmäisiä kysymyksiä. Kansakunnan turvallisuus ei ole merkityksetöntä nykyäänkään, ei vaihtorahaa, ei liioin vanhentunutta valuuttaa, käypä sen ylläpito sitten kalliiksi tai ei. Ja ovatpa tämän maan Wallinit, Kataiset tai Haloset asiasta ihan mitä mieltä tahansa. Vai vaihdetaanko malli Cajander ehkä malli Kataiseen? Eivät he vertauskuvina itse ole mallia käyttämään joutuneet. Eivätkä joudu.


Kansakuntien kaappien päältä vaihtuvat miehet ja naiset. Mutta historia tuntuu toistavan itseään ilman, että me siitä mitään oppisimme. Näin rapautuvat keskinäinen luottamus ja usko. Jos apua pyydämme Trump kyllä vastaa, mutta uskallammeko häneen luottaa ja uskoa?


torstai 10. marraskuuta 2016

Trump kyllä vastaa, mutta voiko uskoa?

Donald Trumpista tulee sitten Yhdysvaltain presidentti 20.1.2017. Eikä kukaan tiedä hänen poliittisista linjoistaan yhtään mitään. Isoa arvaamattomuutta, ristiriitaisia kannanottoja, itsekeskeistä analyysiä suoranaista valehtelua, mahdollista vihapuheita ja -lietsontaa odotettavissa? Siitä huolimatta tämä poliittisesti kirjoittamaton lehti voi olla joko uhka tai mahdollisuus. Ja vaalikamppailussa nähdyn perusteella sekä - että.

Yksi suuri iso tuntematon on Trumpin suhde NATOon ja Euroopan puolustamiseen. Puheiden perusteella ei paljoa voi eikä kannata odottaa. Siitä muistuikin mieleeni syyskuun 20. vuonna 2007 kirjoittamani artikkeli Ystäväni ei vastannut. Se käsitteli meillä nyt edessä olevaa tilannetta. Kun sitä ei arkistostani helposti löytynyt jäljennän sen tähän:

Vaikka olenkin sitä mieltä, että NATO-juna meni jo, olen lähtökohtaisesti - ja varsin pitkään - ollut sitä mieltä, että meidän pitäisi liittyä NATOon. Lähden tässä siitä, että NATO on EU:n puolustusjärjestelmän perusta. (kts. CSIS:n tuloksia?) Viimeaikainen keskustelu on pannut pohtimaan. Todennäköisesti aivan samalla tavalla kuin aikoinaan mm. Pohjoismaissa alettiin epäillä Kansainliiton kykyä toimia turva-takeena, minkä varaan erityisesti pienet maat laskivat turvallisuuspolitiikkansa. (Mutta sehän on historiaa, sorry.)

Kuinka monta kertaa, meidän kymmenen EU-vuoden aikana, ovat ns. isot EU-maat osoittaneet, että yhteiset EU-päätökset eivät heitä sido? Ja, että heitä kiinnostaa vain oman maansa/hallintonsa etu?

Esimerkkeinä: rahapolitiikka, finanssipolitiikka, perussopimuksen muuttaminen, maatalouspolitiikka…

Mikä saa meidät uskomaan, että he turvallisuuspolitiikan osalta toimisivat toisin? Ja vaikka ”suhtautuisivatkin positiivisesti tarpeisiimme”, kuinka pitkien neuvottelujen jälkeen?

Ystäväni totesi olleensakin aina NATOon liittymisen kannalla, perusteena kuuluisa 5 artikla. Se kuuluu:
The Parties agree that an armed attack against one or more of them in Europe or North America shall be considered an attack against them all and consequently they agree that, if such an armed attack occurs, each of them, in exercise of the right of individual or collective self-defence recognised by Article 51 of the Charter of the United Nations, will assist the Party or Parties so attacked by taking forthwith, individually and in concert with the other Parties, such action as it deems necessary, including the use of armed force, to restore and maintain the security of the North Atlantic area.
Any such armed attack and all measures taken as a result thereof shall immediately be reported to the Security Council. Such measures shall be terminated when the Security Council has taken the measures necessary to restore and maintain international peace and security .
Eli päätösvalta siitä reagoidakko, jopa sen jälkeen kun NATOn turvallisuusneuvosto on tilanteen 5.artikkelin mukaiseksi ”hyväksynyt”, jää kullekin valtiolle itselleen. Samoin, jos yksittäinen maa siihen itse päättää reagoida, se itse päättää myös miten se reagoi. Ei siis sitovaa automatiikkaa. Vaikka olisihan se iso imagon menetys jos itse jäisi pois jostain, mihin muut ryhtyvät?

Ainoa kerta kun siihen on vedottu, on tunnetusti 9/11 jälkeen, USAn siihen vedottua. Silloin päätös avun antamisesta syntyi seuraavana päivänä. Miten olisi käynyt jos hyökkäyksen kohteeksi joutumisesta olisi ilmoittanut Unkari tai Tsekki? Kauanko päätöksentekoon olisi mennyt? Entä jos NATOn turvallisuusneuvosto ei pääse edes yhteisymmärrykseen siitä, että kyseessä on 5. artiklan tarkoittama tapaus? Näissä päätöksissä kun kai yleensä pyritään yksimielisyyteen?

Päätellen Esimerkkeinä mainituista, ainakaan ennuste nopealle päätökselle ei ole hyvä. Eikä meillä välttämättä ole aikaa ollenkaan.

Tähän ystäväni: ”No kyllä jenkit ainakin tulisivat. Ne lähtee mihin tahansa.”

Mutta lähtevätköhän enää kauan? Kunhan nyt ensin pääsisivät pois Irakista ja Afganistanista. Saisivat uskottavuutensa liittolaistensa silmissä takaisin. Saisivat taloutensa kuntoon, ettei velkarahalla taas täytyisi maailmaa pelastaa. Saisivat kansalaisensa hallintonsa taakse. Ja sitten on vielä kysymys siitä, mitä päättävät muut? Ja kuinka nopeasti?

Puolustusvoimien tehtävänä on puolustaa Suomea, toimia turvallisuuspolitiikkamme viimeisenä lukkona, siitä huolimatta, että jotkut tuntuvat pitävän sitä lähinnä kansainvälisen rauhanturvaamisen instrumenttina. Tämä tehtävä sisältää myös ajatuksen siitä, että maa ei saa joutua sotatantereeksi. Nykyaikana siihen ei kauan aikaa mene. Päivä, kaksi vai viikko?
Mitä enemmän asiaa ajattelen sitä vähemmän luotan meidän suomalaisten hellimään ajatukseen siitä, että EUn jäsenyys olisi merkittävä turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Se on edelleen ensisijassa maatalous- ja kauppapoliittinen yhteisö. Toivottavasti siitä mahdollisimman nopeasti tulisi turvallisuuspoliittinen ratkaisu.
Mitä enemmän asiaa ajattelen sitä vähemmän luotan siihen, että NATOn jäsenyys olisi meidän kannalta merkittävä turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Ja jos siellä olisimme, luottaisin eniten USAn nopeaan apuun.
NATO-jäsenyyden keskeisin hyöty meille olisi ennalta ehkäisevä. Sekään ei mitenkään välttämättä estäisi meitä joutumasta sotatantereeksi, mutta merkittävä pelote-arvo sillä potentiaaliselle hyökkääjälle kyllä varmasti olisi.

Mutta, NATO – juna meni jo.

Eiköhän palata takaisin lähtöruutuun? Pakko kai sitä on omia taskuja alkaa kaivaa tai hyväksyä mahdolliset vierailut kuten Itävalta, Tsekkoslovakia ja Tanska aikoinaan. (Mutta sehän on historiaa, sorry.) Ja luottaa yksinomaan turvallisuuspolitiikan vähemmän verisiin elementteihin.

Ystäväni ei vastannut.


Kovin moni asia menee Trumpin valinnan myötä nyt uuteen harkintaan. Niin poliitikkojen hypettämä NATO-optio ja sen merkityskin. 

Ja ainoa pysyvä turvallisuuspoliittinen ohje löytyy edelleen ihan silmiemme alta. Suomenlinnan Kuninkaanportilta. Meidän pitäisi vain sen merkitys sisäistää ja toimia sen mukaan. 

tiistai 1. marraskuuta 2016

Demokratiamme vetelee viimeisiään

Edellisessä artukkelissa Tässäkö tarkka ajankuva kuvailin käsitystäni länsimaiden demokratian nykytilasta. Ja nyt, siivotessani vanhoja kirjoitusaihioitani törmäsin siiten, että olen ollut huolissani aiheesta ennenkin. Useinkin.

Koska nyt löytämiäni mietteitä en aiemmin ole julkaissut, siihen nyt aukesi hyvä tilaisuus. Milloin ja missä yhteydessä ne on kirjoitettu en tiedä. Siihenkään en ota kantaa onko ajattelustani mitään iloa kellekään. Lyhentämättömänä ja oikolukemattomana tässä se:


Miten demokratian tunnistaa?

Mikä on demokratiaa, mikä ei? Demokratialle välttämättömiä tunnuspiirteitä ovat
  • vapaat, rehelliset vaalit
  • vastuunalainen hallitus
  • kansalaisten perusoikeudet
  • demokraattinen kansalaisyhteiskunta.
Vapailla, rehellisillä vaaleilla valitaan päättäjät. Hallitus ja muut päättäjät ovat poliittisessa vastuussa päätöksistä. Hallituksen valtaa säädellään lainsäädännöllä.
Kansalaisille on taattu perusoikeudet, jotka takaavat mm. heidän mahdollisuutensa osallistua ja vaikuttaa päätöksentekoon. Vireä ja julkisesta vallasta erillään oleva kansalaisyhteiskunta kokoaa kansalaisia toimimaan yhdessä erilaisten tavoitteiden ja päämäärien puolesta.
Demokraattiseen kansalaisyhteiskuntaan kuuluu, että myös kansalaisten järjestöt ja yhdistykset ovat kansanvaltaisesti muodostettuja. Järjestöjen sisälläkin tulisi noudattaa demokraattisia periaatteita.” Näin demokratiaa kuvataan Kansanvaltaa.fi sivuilla, joka lienee ison veljen ääni demokratiakeskusteluun?
Mitä voi moisesta kyseenalaistaa?


Ensinnäkään ei edes puututa siihen, mitä demokratia ei ole (vaikka sitä kysytään) sillä vaikka meillä on vapaat vaalit ja suurilla äänestysalueilla myös rehelliset vaalit, se ei koske koko maata. Mitä pienempi ja ”perinteisempi” kunta tai yhteisö, sitä enemmän voi sekä vapauden että rehellisyyden asettaa kyseenalaiseksi. Pienen kunnan ja äänestysalueen jokainen äänestäjä on ”kaveri”. Se onko hän äänestänyt vai ei, on tiedossa koko äänestyksen tapahtumisen ajan. Tarvittaessa haetaan vaikka kotoa.
Äänestyksen jälkeen jo yhteen ja vähennyslaskulla voidaan riittävällä tarkkuudella päätellä kuka on ketäkin äänestänyt. Ja voi sitä, joka ei ole äänestyänyt oikein. Kun tämä koskee erityisesti pieniä kuntia ja pieniä äänestysalueita, ei ihme ettei Kepu ole juurikaan suuriin kaupunkeihin edennyt.
Toisekseen vastuullisuutta on montaa sorttia.
Viimeisten vuosien aikana erityisesti kansanedustajien ja kunnanvaltuutettujen vastuullisuus niille puolueille tai puoluekoneiston osille, joiden listoilta heidät on valittu, on korostunut. Puolueet pitävät siitä kyllä huolen. Ja kun ainakin itse olen vakuuttunut siitä, että ns. poliittinen vastuu on pelkkä fiktio, kuvitelma ilman todellisuuspohjaa väitän, että se demokratia, jota meillä toteutetaan on lähinnä puolueoligarkiaa.
Vaan miten on kehittynyt yksittäisen valitun (kansanedustaja tai kunnanvaltuutettu) vastuullisuus suhteessa äänestäjään? Ryhmäkuri ja puolue-etu ajaa jopa yksittäisen edustajan kannan kumoon. Perustuslain 29§ rikotaan jopa oikeuskanslerin ja eduskunnnan oikeusasiamiehen vaikenevalla myötävaikutuksella. Ryhmäkuri ja puoluesidonnaisuus tappaa demokratian.
Kolmanneksi kansalaisten perusoikeudet.
Jos unohdetaan ajatus, että totalitaarisessa valtiossa kansalaisella ei perusoikeuksia olekaan, mitkä ovat kansalaisten perusoikeudet nykyisessä Suomessa? Veronmaksu, peruskoulu, kuvitelma toiminnallisesta sosiaali- ja terveydenhoitosektorista ja usko siihen, että Euroopan Ihmisoikeuskomissio viimeistään oikaisee omien virkamiestemme, eli polittisten päättäjiemme lainvastaiset päätökset. Pitkällisen pohdinnan perusteella maassa ei oikeutta vieläkään saa, ken itse sit ei hanki. Tai jopa vaadi. Eikä 80 % väestöstä, ainakaan aiemmin, sitä ymmärtänyt edes toivoa.
Neljänneksi fiktio demokraattisesta kansalaisyhteiskunnasta.
Onko silloin, kun perustuslakeja muutetaan parin puolueen ”ideologisen” haavekuvan perusteella suuntaan jos toiseen oman tarpeen mukaisesti,




Demokratia on huonoin valtiomuoto lukuun ottamatta kaikkia muita, joita on kokeiltu.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Tässäkö tarkka ajankuva

Luin juuri Heikki Aittokosken kirjan Kuolemantanssi - Askeleita nationalismin Euroopassa. Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa. Valitettavasti.

Ei siksi, että minäkään pitäisin nationalismia sinänsä valitettavana. Vaan siksi, että siitä on annettu syntyä työkalu "jumalattomien käteen". Sen ovat keppihevosekseen valjastaneet radikaalit fundamentalistit niin oikealla kuin vasemmalla.

Termiä käytetään validoimaan ja puolustelemaan kaikki järjettömyys, kohtuuttomuus, sivistymättömyys, jopa raakuus, julmuus ja kiihko yhteiskuntien muutosta vauhditettaessa. Sekä meillä Suomessa että Euroopassa että Venäjällä. Ja muuallakin.

Samaan nationalismi-iskulausetta hoilaavat Venäjän Vladimir Putin, Unkarin Viktor Orban, Puolan Jarosław Kaczyński, Ranskan Marine Le Pen ja vaikkapa Britannian Brexit-lipunkantaja Nigel Farage. Ja mitä enemmän hoilaavat sitä useammat - niin kansalaiset, poliitikot kuin kansakunnatkin - mukaan liittyvät. Koska, kuten yksi poliitikko totesi; tiedämme kyllä mitä pitäisi tehdä ja miten toimia, vaan emme sitä miten tulisimme uudelleen valittua näin toimittuamme. 

Samasta syrjäytyneisyyden ja katkeruuden tynnyristä David Trump ammentaa oman uskovaisen äänestäjäkuntansa.

Enpä ollut tullut ajatelleeksi, mutta niin toimii myös Turkin presidentistä diktaattoriksi itsensä luotsannut Recep Tayyip Erdogan. Asia selkisi vasta luettuani Foreign Policystä artikkelin Turkey’s New Maps Are Reclaiming the Ottoman Empire. Muinainen imperiumi ja imperialismi, vääryydeksi koettu historia ja aluemenetykset, vahva kansallinen uskonto ja ainoaksi oikeaksi totuudeksi korotettu aate. Ja kuorrutukseksi luotu ulkoinen uhka. Ei hyvältä näytä.

Kuten tällä blogistolla olen jo vuosien ajan - ja varmaan kyllästymiseen asti - todennut, Euroopassa vallitsee nyt maailmansotien välisen ajan henki. Olosuhteet ovat vastaavan kehityksen toistumiselle loistavat. Toivottavasti vanhan kansan viisaudet ja tässä tapauksessa edes vain yksi niistä ei pitäisi paikkaansa.

Olisin kiitollinen, jos kaksi riittäisi. Kolmatta ei tarvita. Historiasta pitäisi voida oppia.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Turvallisuutemme keskeisimmät haasteet: Suomi, Suomi, Suomi


Kyllä, naapurimme iso poika Vladimir Stalinovytsh Putler siirsi arktista laivastoaan Välimerelle. Kyllä, hän siirsi keskimatkan ohjuksia - potentiaalisia ydinpommin kantajia - Kaliningradiin. Kyllä, hän siirsi uusimpia ohjushävittäjiään Itämerelle - entiselle Rauhanmerelle. Kyllä, hän osallistuu Groznystä hankkimillaan opeilla Aleppon totaaliin tuhoamiseen tavalla, jota yksi hänen esikuvistaan aikoinaan kutsui nimellä ausradierung. Kyllä, hänen mielestään Neuvostoliiton hajoaminen on viime vuosikymmenien suurin geopoliittinen katastofi ja kyllä, hän haluaa rakentaa uuden Imperiummin, kaikista Tsaarien Venäjään edes joskus kuuluneista 

Eikä hän ole poistanut joukkojaan sen paremmin Krimiltä kuin Itä-Ukrainastakaan. Georgiasta irroittamansa Itä-Ossetia ja Abhasia ovat Transnistrian lisäksi edelleen vuotavina haavoina, tai jäädytettyinä konflikteina Mustan meren rannikolla. Ja uutiset hiljaisista vihreistä miehistä ovat muuttuneet uutisiksi osallistumiseksi Yhdysvaltojen presidentin vaaleihin, hakkeroimalla ja vuotamalla hakkeroinnin tuloksia Wikileakin välityksellä. Ja nyt odotetaankin, missä määrin hän onnistuu sotkemaan Yhdysvaltojen vaalituloksen hakkeroimalla elektroniset äänestyskoneet.

Ja suomensyöjäksi hänellä varmasti on riittävä ruokahalu. Varmaan Putler on muuten ihan kiva kaveri ja luotettava. Erityisesti siltä osin, että hänen sanomisiinsa ei pidä luottaa. Yksinomaan varautua. Motiivi, tilaisuus, resurssit - kyllä ne kaikki löytyvät. Tarvittaessa. Aikanaan.

Pitäisikö Jean-Claude Junckerin esittelemää ideaa, EU:n yhteisen armeijan perustamista vielä sittenkin tarkemmin miettiä?  Jos ei muusta syystä niin siksi, että kyseessä itse asiassa onkin, itse ehdotusta ripeästi kannattaneen Sauli Niinistön lempilapsi, johon hän on mahdollisesti EIB-aikanaan saanut hyvän ystävänsä Junckerin innostumaan? Mietitään sitten.

Suomen puolustus ei koskaan voi olla niin vahva, että se kestäisi innokkaan suurvallan yksin Suomea vastaan keskittämää hyökkäystä loputtomiin. Atomeihin turvautumalla pienempikin suurvalta saisi maamme polvilleen hyvin nopeasti. Jo uskottava uhkaus keskisuureltakin, jopa pieneltäkin, terrorijärjestöltäkin taitaisi riittää? Monesta suomalaisesta jo nämä kaksi seikkaa yksin riittäisivät varmaan syyksi hakea NATOn jäsenyyttä?

Pohjoismaista puolustusliittoa, tai kun siihen ei ole reaaleja mahdollisuuksia Pohjoismaista puolustusyhteistyötä tai paremman puutteessa puolustusyhteistyötä, tai edes puolustusvälineyhteistyötä Ruotsin kanssa haikailevat mahdollisesti vielä useammat? Ja sitten on joukossamme niitäkin, joiden mielestä Venäjä ei meille ole uhka ollenkaan; NATO on.

Kansalaisten selkeä enemmistö ei kannata NATOn jäsenyyttä, eikä liene koskaan kannattanutkaan. Jäsenyyttä kannattavien mielestä enemmistön lukuisissa kyselyissä ilmaisema kielteinen kanta on seurausta monivuotisesta ”aivopesusta”, vääristellyistä tiedoista jäsenyyden kustannuksista ja sitoumuksista sekä naivista toiveajattelusta Venäjän tarkoitusperien suhteen.

Kun ”kustannukset”, joista kai keskeisin on puolustusmenojen suositeltu 2%:n suuruus suhteessa BKThen eivät päätä voi huimata, ja ne joka tapauksessa käytetään kansakunnan oman puolustuksen kehittämiseen ja ylläpitoon, jää tosisasilliseksi syyksi ilmeisesti opittu itsesuojeluvaisto Venäjän naapurivaltiona. Venäjä nyt laajasti ottaen, sen kulloisestakin ilmiasusta riippumatta. Niistä NATOn ”jäsenmaksuista” kun ei pienuutensa johdosta kannata yöuniaan menettää.

Jäsenyyden vastustajista keskeisimmät pelot sitoumuksista liittyvät kai joutumiseen ”pakosta” mukaan USAn johtamiin sotilaallisiin seikkailuihin ja selkkauksiin eri puolella maailmaa ja vaatimuksesta luopua yleisestä asevelvollisuudesta ja siirtyä ammattiarmeijaan? Kun näitä kahta väitettä kriittisesti tarkastellaan, ne on todettavissa virheellisiksi, vääriksi ja valheellisiksi. Kumpikin. Teoriassa. Mutta ottaen huomioon meidän suomalaisten poliitikkojen taipumuksen, jopa halun miellyttää ulkolaisia ja varsinkin ”suuria ja mahtavia”, on ainakin ensinmainittua pidettävä ihan varteenotettavana vastaväitteenä. Jos poliitikko ei selkänojaksi saa enää kotiryssää Tehtaankadulta, sellainen hankitaan Brysselistä, Berliinistä tai vaikkapa Luxemburgista, onpa sen hintana melkein ihan mitä tahansa. Vai olisiko toive sittenkin vain paikasta lihapatojen ääressä?

On kuitenkin syytä pitää mielessä, että EUn puolustusulottuvuus ja sen antamat takeet ovat pitkälti samat kuin NATOn. Olennaisena erona, että EUn puolustuksella ei ole operatiivista toimeenpanoelintä. EUn 28 jäsenestä 22 on ratkaissut puolustuksensa olemalla samalla NATOn jäsen, johon lisäksi kuuluvat USA, Kanada ja Turkki. Vaikka on luultavaa, että nuo 22 eivät ole kiinnostuneita luopumaan USAn turvallisuussateenvarjostaan – ja siitähän NATOssa on kysymys – voisi asiasta toki käydä keskusteluja. Käytiinhän niistä keskusteluja aikoinaan WEUn roolistakin silloin, kun kai lähinnä Suomen ja Ruotsin haluttomuuden seurauksena siitä 2010 luopua päätettiin? Tosin on hyvin vaikeaa kuvitella, että nuo 22 haluaisivat vaihtaa USAn, Kanadan ja Turkin vaikkapa Suomeen, Ruotsiin ja esimerkiksi Itävaltaan?

NATO-jäsenyyden Venäjän hyökkäystä ennaltaehkäisevä vaikutus lienee varsin kiistaton? Onhan totta, että mikään valtio ei vielä koskaan ole hyökännyt yhtäkään NATO-maata vastaan. Tosin kaiken maailman muut järjestäytyneen terrorismin muodot ovat jo moneen kertaan ja monen NATOn jäsenmaan kimppuun käyneet. RAF, Hamas, Taleban, Al Qaida, OAF, ISIS ... ja mitä näitä yksittäisten valtioden tukemia ”likaisen työn tekijöitä” onkaan. Mutta pieniä ”neulanpistoja” ne vasta ovat olleet. Toisaalta, kansainvaellukset vanhenevaan vanhaan Eurooppaan ovat vasta alussa nekin.

Nykyinen kehitys tuntuu vievän yhä suuremman kaaoksen suuntaan, eikä tässä muutoksen maailmassa enää hämmästyttäisi ollenkaan, kun jonain päivän ne muodostaisivat kukin omat ”kalifaattinsa”. Mutta kuten jo monasti todettu; ainoa kerta kun NATOn peruskirjan 5 artikkeliin nojaten on toimittu ei syynä ollut sen paremmin puolustautuminen jonkun valtion hyökkäykseltä kuin pienen reunavaltion puolustaminenkaan. Eikä Euroopan ollenkaan.

Kun otetaan huomioon, millä tavalla EMUssa pienten valtioiden näkökannat on tosiasiallisesti otettu huomioon ja millä tavalla keskeisimmät valtiot ovat voineet tehdä ihan mitä tahansa, panee miettimään tilannetta, jossa EU yhteisen sotajoukon pitäisi ryhtyä puolustamaan yhtä sen reunimmaisista jäsenistä Venäjän hyökkäystä vastaan. Sitä, jolla on suurin yhteinen 1300 km:n raja juuri Venäjän kanssa.  Taitaisivat taistelijat jäädä aika vähiin? Tuskin edes pakotteita uskallettaisi miettiä?

Valitettavasti on kai hyväksyttävä, että usko EUn armeijan kyvystä ja halusta puolustaa Suomea tehokkaasti, perustuvat samaan perusteettomaan toiveajatteluun kuin ajatukset siitä, että Ruotsi, tai se yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa siirtyisivät jo ennen hyökkäystä itä-rajallemme puolustamaan maatamme Venäjän ei vielä toteutuneelta vaan vasta uhkaavalta hyökkäykseltä. Näinä Krimin ja Itä-Ukrainan todentamina hybridisodankäynnin kulta-aikoina.

Itsenäisen valtion perustavaa laatua olevana tehtävänä on halu ja kyky pitää huoli omasta ja kansalaistensa turvallisuudesta ja puolustuksesta. Näin Suomessa on menetelty vuoden 1920 Tarton rauhansopimuksen jälkeen. Vaihtelevalla menestyksellä. Ainoana todellisena uhkana meille on tänä aikana ollut Venäjä, Venäjä, Venäjä. Viimeistään II maailmansota opetti, että haluammepa sitä tai emme, Venäjällä on – ymmärrettäviä, ja sen kokemuksista lähtien varmaan jopa hyväksyttäviä - pohteita aluettamme ja sen hallintaa kohtaan. Siitä taas seuraa, että meidän on pidettävä huoli alueestamme, mistä tahansa ja millä perusteella tahansa tehtävää hyökkäystä torjuaksemme. Meidän intressissämme ja turvallisuutemme kannalta on keskeistä, että myös Venäjä voi tähän luottaa.

Olemmeko me sitten pitäneet huolta turvallisuudestamme ja puolustuksestamme? Edes riittävästi? Jos kannamme huolta NATOn 2% suosituksesta, tuskinpa. 

Ainakaan kun mediassa ja somessa keskustellaan puolustuksesta, ei  siitä jää käsitystä, että kansalaiset pitäisivät puolustustamme uskottavana. Vielä huolestuttavammaksi muodostuu käsitys, kun ainakin osa upseeristosta – ellei suuri tai jopa suurin osa – tuntuu olevan samaa mieltä. Kuitenkin puolueita edustavat poliitikkomme ja puolustusvoimien johto pitävät kiinni siitä, että uskottavuutta riittää. Mitä muuta voi ajatella, jos parlamentaarisen työryhmän loppuraportti edellyttää puolustusmäärärahojen nostoa vain 150 miljoonalla vuodessa?  Vain 150 miljoonalla tasolta 2.700 miljoonaa!Hienosäädöstä, omantunnon vaimentamisesta, ääntenkalastelusta tai itsepetoksen jatkamisesta moisessa ennemminkin on kyse.

Jos kriteerinä olisi pidetty tuota NATOn suosittamaa 2% olisi kasvattamisen tarve ollut luokkaa 600 – 700 miljoonaa vuodessa. Kun sitä ei vastuullisten poliitikkojen eikä edes puolustusvoimien ja puolustusministeriön virkavastuulla toimivien ammattimiesten mielestä ole pidetty tarpeellisena eikä välttämättömänä, eikä kukaan tästä ole isoa meteliäkään nostanut, on kai hyväksyttävä sen myös riittävän aina uskottavaan asti? Jopa tällaisina kasaantuvan epävarmuuden aikoina? Sotaharjoitusten lisääntyessä ja rajavaruskuntien aktivoimisesta huolimatta? Varmasti lisällekin käyttöä löytyisi, mutta jossain kai kustannus/hyöty- realisminkin on tultava otetuksi huomioon? Ehkä sitten tässä?

Ja onhan kyse kuitenkin paljosta muustakin kuin hallintoon, koulutukseen ja sotilaiden ”leluihin” käytettävän rahan määrästä. Johtajuus, organisointi ja erityisesti kansalaisten puolustustahto ja -kyky vaikuttavat suuresti mahdollisuuksiimme puolustautua, tuleepa hyökkäys miltä suunnalta tahansa. Kuten talvi- ja myös jatkosota osiltaan osoittivat, paljon enemmän kuin parhaankaan osaamisen ja ammattitaidon omaava asiantuntija uskookaan. Paljon löytyisi sillä saralla tehtävää ja olisi myös tehtävissä, jopa nykyistenkin määrärahojen puitteissa.

Halu ja kyky pitää huoli turvallisuudestaan ja puolustuksestaan voi toki toteutua myös liitoutumalla. Konkreettisin, ja ilmeisesti reaalisesti ajatellen ainoa mahdollisuus tällä hetkellä olisi, liittyminen täysijäseneksi NATOon. Kiistattomasti Venäjä vastustaa moista, eikä ole lainkaan varmaa, että se vain protesteja esittäen sen hyväksyisi. Enneminkin voisin kuvitella sen havainneen, että puolustusjärjestöä lähellä oleminen ei millään tavalla tarvitse vaikutaa sen provosoimiseen, häiritsemiseen tai valtaamiseen. Puhumattakaan siitä, miksi ihmeessä meidän pitäisi kuvitella kumartavamme länteen, kun itse asiassa vain pyllistäisimme itään? 

Jos me suomalaiset sen sijaan provosoitua haluamme, kyllä meillä riittävästi aiheita löytyy. Alkaen ilmatilaloukkauksista ja maanostoista herkiltä alueilta päätyen 40.000 tai 80.000 sotilaan harjoituksiin Jäämerellä ja rajamme lähistön varuskuntien vahvistamiseen ja niiden iskuvoiman kasvattamiseen. Vaan miksi pitäisi? Eihän meille kuulu se, mitä veli venäläinen alueellaan tekee. Ei aiunakaan niin kauan, kun ei joukkojaan hyökkäystä varten ryhmitä. Sitä paitsi emmehän me osaa etujamme omalla alueellammekaan riittävällä ponnella valvoa.

Liittoutumisella on kuitenkin aina myös isompi hintansa. Toimintavapaus ”totuuden hetkellä”, loppupeleissä on huomattavasti rajallisempi, kuin ilman liittolaista/liittolaisia. Pienelle Venäjän rajanaapurille liittolaisuus voi käydä hyvinkin kohtalokkaiksi. Sillä ainoat, joiden keskeisimpänä ellei jopa ainoana pohteena on, tai ainakin pitäisi olla Suomen itsenäisyyden säilyminen, ovat suomalaiset itse. Vain me. Muille olemme kaikesta huolimatta vain yksi monista EUn pienistä valtioista, jonka menetys ehkä hetken harmittaisi, mutta ohi moinen menisi. Ilman sitäkin aurinko EUssa vielä nousee.

Turhaa on olettaa, että tänne NATO-liittolaisten joukkoja sijoitettaisi Venäjän hyökkäystä odottelemaan. Kuka heidät kutsuisi, ja kuka uskaltaisi tänne poikiaan lähettää, kun Venäjä omaa maatakin jo uhkaisi? Ja milloin se tapahtuisi? Nykyaikaisessa sodassa kun rintamat, missä ne nyt sitten kulkevatkaan, muuttuvat vauhdikkaasti? Mikä olisi riittävän aikaisin? Ja kun ne joka tapauksessa tulevat vasta hyökkäyksen alettua, ne ovat auttamattomasti myöhässä. Nykyisellään, ennen kuin edes osataan todeta kuka nimettömissä ja merkittömissä univormuissa hyökkää ja kuka heidät on paikalle kutsunut kuluu vähintään päiviä, ellei peräti viikkoja.

Kumpi ompi tärkeämpi; pyrkiä estämään maamme joutuminen aktiiviseksi sodankäyntialueeksi kaikissa olosuhteissa ja puolustaa maata itse ja silloin yksin vai puolustaa maata osana Venäjän karsastamaa NATOa? Tarvittaessa vielä senkin jälkeen, kun Venäjä on maan vallannut? Haluaisin tässä lainata Mannerheimin kirjettä Hitlerille elokuussa 1944; ”Haluaisin erityisesti tähdentää, että vaikka kohtalo ei soisikaan aseillenne menestystä, Saksa tulee kuitenkin elämään. Samaa ei voida väittää Suomen kohdalta. Jos tämä tuskin nelimiljoonainen kansa sotilaallisesti voitettaisiin, lienee epäilemätöntä, että se karkotettaisiin maasta tai hävitettäisiin sukupuuttoon. Sama vaikutus olisi suurella todennäköisyydellä maan miehityksellä ja viimeistään sen jälkeisellä NATOn johtamalla takaisinvaltaamisella.

Toki jossain vaiheessa meidänkin saattaa olla pakko valita. Ja jos niin pitkälle joudutaan, varmasti onkin. Eikö kuitenkin ole parempi valita vasta silloin kun ei muuta voi ja luottaa lähinnä vain suomalaisiin sitä päätöstä tehtäessä? Suomen EU-jäsenyyttä perusteltiin aikanaan pitkälti sen turvallisuutta lisäävillä elementeillä. Katosivatko ne WEUn kuoppaamisen myötä?

Ongelmat turvallisuuspolitiikassamme ovat samat kuin onglemamme talouspolitiikassamme. Poliittinen järjestelmämme perustuu puolueiden tasapäistävälle ja tyhmistävälle vaikutukselle ja niitä edustavien poliitikkojen toiveajattelulle miten varmistaa paikkansa seuraavissa vaaleissa. Kukaan ei uskalla niin kauan kun ei ole pakko. Ja sitten kun on pakko, onkin jo liian myöhäistä. 

perjantai 28. lokakuuta 2016

Roskiinko Lindtmannin listat?

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman voi joutua jättämään tehtävänsä laatimiensa kansanedustajien puhevuorolistojen takia, arvioi Turun yliopiston politiikan tutkija Erkka Railo Ylen aamu-tv:n haastattelussa. Ja mielestäni ihan aiheesta. 

Mielenkiintoiseksi asia menee kun muistaa, että Antti on ollut kestoehdokkaana puolueensa puheenjohtajaksi, kun aika Antti Rinteestä jättää. Tai aika jätätetään, onhan Lindtman kuulemma puolueensa pahan hengen ja ay-liikkeen harmaan eminenssin Eero Heinäluoman, Don Eeron kasvatteja tai ainakin suojeluksessa. Rinteen karisma, brandi ja imago taas on jo pahasti rapistunut. Ja galluppien mukaan, punamultaa taas pukkaa.

Sillä taas minne listat päätyivät, roskiin vai vähintäänkin "hiljaiseksi toimintaohjeeksi" täysistuntoa johtavalle puheenjohtajalle ei ole merkitystä ollenkaan. Tässä asiassa ratkaisevana on tahto, ei tulos. 

Siitä ei sen sijaan ole epäilystä ollenkaan, etteikö asia ole vakava. Erittäin vakava. Vakavampi kuin sen leimaaminen eduskuntaryhmän tai puolueen puolueen sisäiseksi asiaksi. Meillä kun sattuu olemaan perustuslaki ja siinä selvät määrykset.

29 §
Kansanedustajan riippumattomuus
Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.
30 §
Kansanedustajan koskemattomuus
Kansanedustajaa ei saa estää hoitamasta edustajantointaan.
....
Kansanedustajan puhevapaus ja esiintyminen
Kansanedustajalla on eduskunnassa oikeus vapaasti puhua kaikista keskusteltavana olevista asioista sekä niiden käsittelystä.
....
Lindtman on siis selkeästi rikkonut perustuslakia. Ja kyseessä hänen toimissaan on saman ajatustavan ilmentymä, kuin aikoinaan Kepun puoluesihteerin Jarmo Korhosen junailemassa Kehittyvien Maakuntien Suomi vaalirahalahjomaskandaalissa. Lähdetään siitä, että puolue saa tehdä mitä tahansa ja että Eduskunnassa puolue - tai eduskuntaryhmä - on vallan haltija. Ne muka määräävät suvereenisti kansan valitsemien edustajien toimet.

Valittaen täytyy kyllä todeta, että en usko sen paremmin Lindtmannin luopumiseen omasta kuin eduskuntaryhmänsäkään vaatimuksesta. Ensinnäkään kun ryhmä ei vaadi ja toisekseen Lindtman ei vapaaehtoisesti luovu. Meillä kun on vähintään kaksi puoluetta, joiden kohdalla demokratian pelisääntöjen noudattaminen puolueen sisäisiksi koettujen asioiden ratkaisemisessa tulkitaan vain välttämättömänä pahana ja pakollisena teatterina. Demarit on niistä toinen.

Meillä kun on se Maan tapa, joka ohittaa perustuslain selvät määräykset. Varmaan kohta huudetaan taas apuun Lauri Tarasti