sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Muistiinpanojani Viron-sotaretkeltä 5

Samoin teille Mikko ja Martta sekä Viljo, sydämelliset kiitokseni! Ihmettelitte kovin lähtöäni, vaan tapahtuuhan sitä paljon ihmeellisempääkin. Toivotaan, että jälleen toisemme terveenä tapaamme. Eihän tämä ole kuin sotaretki! - Vaan miksi eivät kotoa vieläkään ole mitään kirjoittaneet? Kirjoita rakas äiti kirjoittakaa toisetkin! Odotan...


10.2.19 maanantai

Ka terve! Sinä täällä! Kalle – veljemme astui ovesta sisään. Mikä iloinen jälleennäkeminen! Taas me neljä yhdessä!

Kalle oli eronnut meistä Koppelin synkällä ratapihalla sinä iltana, jolloin me jätimme Tallinnan. Hän halusi liittyä Helsingistä piakkoin saapuvaan Pohjan Poikain soittokuntaan, joka jäi Tallinnaan vartomaan. Eromme oli kestänyt kaksi viikkoa ja nyt tavatessamme oli tietysti meillä ja hänellä paljon kertomista toisillemme.

Kalle – voimme sanoa – olikin ollut oikein ”seikkailujen ritari” siitä kun viimeksi nähtiin. Ensimmäisen yön eromme jälkeen oli hän maannut Estonia teatterin porraskäytävässä lämpöjohdon alla. ”nyrkki päänalusena ja toinen peitteenä”.

Aamulla otti hän komiasti ajurin ja ajoi ilmaiseksi ympäri kaupunkia, etsien muka jotain tuttavaansa. ”Kyllä minä maksan!” oli Kalle huutanut ukolle perälauvalta. Vaan kun tuli kapea, mutkitteleva katu, nousi hän hiljaa istuimeltaan molemmat takaraajansa reen taakse tunnustellen maaperää ja liutti varovaisesti tutisevaa ruumistaan selustan yli katse koko ajan kiinnitettynä ajurin takaraivoon.

Ja sitten - pläiskis ! Keskellä katua lumihankeen! Tilanne oli pelastettu. Kalle pelastettu(!) ja ajuri ajoi topakkana eteenpäin läimäyttäen silloin tällöin ”otustaan” piiskasiimalla – aavistamatta yhtään mitään koko kepposesta. Kuinkahan pitkälle lienee ukko ehtinyt enennenkuin koiranjuonen huomasi? Mutta väli siitä – Kalle oli ainakin ehtinyt jo matkojen päähän....

Kun tämä tositapaus(!) kerrottiin mehevän huumorin höystämänä ja myöskin asiaan kuuluvine liikkein ja kasvonilmein, olimme katketaksemme naurusta, kuten Kallen seurassa aina.

Nyt olivat asiat jälleen hyvällä tolalla ja varmaa on, että iltaisin kun Kalle istuu luonamme ei kämpässä numero 16 nukuta, vaan nauru ylimpänä kaikuu. Nauru Kallelle ja hänen ”plastillisille” liikkeilleen ja eleilleen. Tervetuloa taas samaan sakkiin.

Tämän päivän kunniaksi kävimme kaikki neljä valokuvaamossa ja 2 päivän perästä saamme kuvat, kuten ainakin luvattiin.


11.2.19 tiistai

Jo ylösnoustessani tunsin pahoinvointia, joka iltaan mennessä kehittyi täydelliseksi sairaudeksi. Ylen annatti, oli kuumetta ja päätä kivisti. Kävin vuoteeseeni jo ½ 9 aikaan illalla kaverien lähtiessä tansseihin, mikä seikka vähän pistelöitti, kun ei päässyt mukaan.


12.2.19 keskiviikko

Heräsin sairaanpana vain. Kuumekin oli kohonnut, pää tavattoman raskas, ylös noususta ei puhettakaan. Siis potilaaksi!

Mari, jospa nyt tulenkin kovin sairaaksi, niin sairaaksi, etten enää vuoteeltani nousekaan! Jospa sinä olisit täällä! Sinun pehmoinen kätesi hivelisi kivun pois. Mutta olet niin kaukana, kaukana!

Nautin illalla aspiriinitabletin ja nukahdin vihdoin raskaaseen uneen.


13.2.19 torstai

Jo kolmas päivä sairaana. Kovasti istuu kiinni. Yskäkin on vielä tullut. Kohta ei päässä löydy yhtään täysin tervettä paikkaa. On tämä vihonviimeistä. Ruumis alkaa jo väsyä ainaiseen makaamiseen. Aikakin tuntuu niin pitkältä. Sitä kuluttaakseni katselin kuvaasi Mari, sitä viimeistä. Olet luonani, vaikka todellisuudessa äärettömän kaukana.

Tänään saimme valokuvamme. ”Fondit” olivat huonosti onnistuneet.

Illalla toi kokkimme, veli Örnlund puuroa hedelmämehun kera. Palkaksi annoin hänelle yhden sikaarin!

Tunsin jo oloni paremmaksi, ruokakin alkoi hiukan maistua ja elin hyvässä parantumisen toivossa.


14.2.19 perjantai

Tänään jo paljon parempi. Kuumekin poissa, yskää vain enää. Pojat ahkeroivat kansliassa ja minä vain lekottelin vieterisohvalla.

Illalla pistäytyi Kalle taas luonamme. Nauru tekikin hyvää, sillä – nota bene! - Kalle ja nauru ovat toisistaan riippuvia ”käsitteitä”. Jos ei ole Kallea, ei ole naurua - oikeata, reilua naurua - jos taas on Kalle on toistakin.

Valvoin myöhään yöhön kirjoitellen kirjeitä Suomeen. Taivainenkin oli samassa hommassa vieden kumminkin minusta voiton. Hän naputti nimittäin ”Underwoodilla” kokonaista 9 kirjettä yhteen menoon.


15.2.19 lauvantai

Ulkona tavattoman ikävä ilma, sataa räntää ja rakeita sekaisin. En tunne vielä itseäni täysin terveeksi.

Tilasimme taas tuota mustaa kahvinliruketta ja aloitimme joka päiväisen yksinkertaisen välipalamme: leipää höystettynä akanoilla, kahvia ilman maitoa ja sokeria; siinä kaikki.

Päivällä sain pesussa olleet vaatteeni 18 Smk. Iltapäivällä tuli hälyytys. Kaikki kompaniat marssivalmiina rintamalle, 6 komppania heti. Kohta tuli kumminkin peruutus ja noloina palasivat pojat takaisin. Laulaen olivat tappeluun lähteneet, vaan vaieten marssivat takaisin, kun asiasta ei totta tullutkaan.

Asema oli nimittäin parantunut meikäläisten eduksi. I pataljoonan miehet olivat edenneet vähän liiaksi ja vähällä joutua punikkien saaliiksi, vaan rohkeasti taistelleet itselleen edulliset asemat. Tilanne oli pelastettu ja punikit saivat taas ottaa 6 kilometrin pitkää harppausta taakse päin.

Illalla jälleen kaikki hiljaista, väsymys ajaa väkistenkin sänkyyn.

Hyvää yötä kotolaiset ja muut omaiset! Hyvää yötä Pohjolan tyttöni! Nukkuos suloiseen uneen! Ehkä yöllä taas näen unta sinusta. Toivon niin! Hyvää yötä!


16.2.19 sunnuntai

Kolmas pyhäpäivä Valgassa. Tänäänkin niin herttainen ilma! Minutkin, vaikka yhä vieläkään en itseäni tuntenut aivan ”reilingissä” , viekotteli ihana sää ulos.

Kalle kävi taas katsomassa ja sitten lähdimme kolmeen pekkaan: hän, Eero ja ego ipsa tunnustelemaan pyhäpäiväistä Valgaa. Matkalla pitäydyimme ”Söögi – majassa” syömässä possunpaistia, 6 mk annos + leipä ja perunat sekä maitoa vielä tykö maksaen markan lasilta.

Lähdimme sitten katsomaan bolshevikkien murhaamia henkilöitä, pääasiassa työläisiä. Kamala näky! Muodottomaksi silvottuja ruumiita pitkin lattioita eräässä tiilirakennuksessa kaupungin laidassa. Useimmilta oli kädet sidottu vielä köydellä selän taa, kellä ne olivat poikki, kenellä ei ollut päästä jäljellä kuin tyhjä verinen kuori, keneltä kasvot lyöty pään sisään.

Julmaa on ihmishyeenojen jättämä jälki! Pöyristyttävää! - Täältä palasimme jälleen kotiin – illalla tuli uusi lähtömääräys rintamalle. 5 komppania ainoastaan jäi suorittamaan vahtipalvelusta.

Esikunnasta lähtivät Lindqvist, Eero ja pari lähettipoikaa. Vääpeli ja minä saimme yhä edelleen jäädä hotelli Eurooppaan. Kello ½ 1 yöllä pojat lähtivät ja lähtijäisiksi hurrattiin.


17.2.19 maanantai

Nyt on hiljaista, kun melkein kaikki ovat poissa. Päiväkin tuntuu loppumattomalta. Rintamalla olisi montaa vertaa hauskempi varsinkin, kun meikäläiset taas ovat edenneet kymmeniä kilometrejä.

Ja täällä vaan pitää toimettomana loikoa, kun toiset ovat tappelemassa!


18.2.19 tiistai

Sama yksitoikkoinen talvipäivä kuin eilenkin. Saisipa tulla jo muutosta. Kunpa edes tämä hurja kaupunki tarjoaisi jotain hauskuutta, vaan mitä vielä! Täällä ei ole kuin runsaanpuoleisen vähänpuolisesti maalattuja tyttöjä!


19.2.19 keskiviikko

Hirveän kuittia ja ikävää koko päivän....... ---- …...


20.2.19 torstai

Edellisen päivän nuotti: ”Tylsyys, tylsyys, nautintoin ainoo.”


21.2.19 perjantai

Nyt vasta alkaa elämä tuntua jo vähän paremmalta. Yskän aiheuttamat pistoksetkin ovat kadonneet.

Tämä hotelli Europa löyhkää jo ikävästä. Viestejä saapuu rintamalta, että Marienburg on vallattu. Siis toinen loistava voitto Pohjan Pojille! Eikä saa olla mukana tappelemassa!


perjantai 2. maaliskuuta 2018

Muistiinpanojani Viron-sotaretkeltä 4


Kuten jo sanoin, ei meillä ollut haisuakaan ruuasta. Vaan nälkäisinä kuin aron sudet ja lisäksi viluisina – kammarissamme oli aivan kylmä – saimme paneutua vuoteeseen ja nukkua samoilla patjoilla, joilla edellisenä ja vielä edellisenäkin yönä, kuka ties, lie vaikka mitä karvaisia ja kuinka haisevia !) bolshevikki roistoja.

Vähänhän se pyrki selkäpiitä karmimaan ja ehkä hiukan yököttämäänkin – liekkö sitten johtunut siitä tai liian paljosta syömättömyydestä, mutta kuitenkin kaiketitkin sitä nukuttiin ja sunnuntaina 2.2.19 klo 8 aamulla herättiin jälleen hurjan – hurjan nälkäisinä.

Mutta tulipa viimein hetki, jolloin kärsimykset(!) loppuivat. Puolen pöivän aikaan saapuivat Honkonen, Taivainen ja Örnlund ja toivat muassaan leipää, voita ja sokeria.Tilattiin kahvit – ilman sokeria – jaa, mutta olihan meillä sentään hiukan itsellämmekin – syötiin lujasti, paperossi päälle – ja elämä alkoi taas hymyillä!

Kävimme sitten katselemassa kaupunkia. Samanlainen kuin muutkin, kapeat kadut, puu - ja kivitaloja siellä täällä, ryssäläis-haju vallitsevana.

Illalla paneuduimme kiltisti maata toimitettuamme erään pienen, tai oikeammin hyvinkin suuren toimituksen sotaväessä jos yleensä aikoo nukkua, ja se oli – täimetsästys. Siis tappelussa ja takaa– ajossa aina vuorokaudet läpeensä. Päivisin bolshevikkeja metsästämässä ja iltaisin omia vaatteitaan - varsinkin alusvaatteitaan – puhdistamassa noista pikkubolshevikeista, kuusijalkaisista harmaatakkisista Iivanan lapsenlapsenlapsenlapsista!

On se jo inhottavaa, kun omissa kävelee vielä muitakin, etenkin moisia olioita! Vaan sotaväessähän saa tottua kaikkeen, yksinpä niinkin harvinaiseen(!) seikkaan kuin täijahtiin!

Saalis oli kohtalaisen hyvä: 5 isompaa ja 6 sitten niitä oikein pieniä, joita pakanoita ei huomaa kuin mikroskoopeilla. Kaveri oli myöskin jokseenkin(!) tyytyväinen ajojahdin tuloksiin. Ja sitten me molemmat suurella nautinnolla katselimme vainaita, jotka ”ruoturintamassa” lepäsivät ainoan tulitikkulaatikkomme päällä ja nukahdimme vihdoin nähden yöllä unta kaksi- ja kolmejalkaisista bolshevikeista.....


3.2.19 maanantai

Aamuyöstä en oikein saanut unta, kun tykkimme ulvoivat yhtämittaa ampuen jotakin läheistä asemaa, jossa punaiset vielä itsepintaisesti pitävät puoliaan.

Kanslia pantiin jälleen täydelliseen ”ordnungiin” ja sama yksitoikkoinen työ alkoi.


4.2.19 tiistai

Haukotusta ja hapanta tuulta koko päivän. Illalla ennen maatapanoa täijahti no 2. Tulokset tyydyttävät: kaikki kaatuneita, ei yhtään haavottunutta!


5.2.19 keskiviikko

Tavallaan tärkeä päivä tämäkin. Kävimme nimittäin Taivainen, Eero ja ego ipse tilaamassa saunan ja illalla sinne sitten lähdettiin, ja elettiin hyvässä toivossa. Mutta kauhistus! Sitä siivottomuutta, niitä suuria roska ja muita kasoja(!) pitkin lattiaa! Ei minkäänlaisia pesuvälineitä. Parempi oman turvallisuuden vuoksi oli vain pysytellä enemmän penkkien päällä ja harjoitella 1, 2 ja 3 loikkausta laudalta toiselle - Entä sitten ”aroomi”! Kerrassaan vertoja vetämätön haisevaisuudessaan!

Toisella kädellä täytyi pitää nenästä kiinni, kun toisella ”skraapi” selkäänsä. Kuten muinoin ”Job skraapi itseään kruukunpalasella!”

Pojat eivät antaneet saunalle täyttä tunnustusta – paitsi siinä yhdessä suhteessa(!). Mutta se etu siitä kumminkin oli, että täijahti No 3 jäi seuraavaksi illaksi.


6.2.19 torstai

Vanha rauha. Kansliapöydän takana aamusta iltaan. Illalla tuli kumminkin viehättävä kuutamo ja se vietteli ulos. Tykistöllä oli tanssiaiset ja Örnlundin kanssa ohjasimme kulkumme sinne, vaan saavuimme liian myöhään, ne olivat loppuneet. Palasimme siis samaa tietä takaisin jutellen yhtä ja toista kotimaamme oloista....


7.2.19 perjantai

Tänään kirjoitin Marille pitkän kirjeen kertoen siinä matkani viimeisistä vaiherikkaista tapahtumista. Olinhan jo Tartostakin kirjoittanut, vaan enpä vastausta vielä ole kuulunut. Ja kuinka tervetulleita juuri hänen kirjeensä ovat! Kirjoita pian, sillä odotus alkaa tulla liian pitkäaikaiseksi!

Illalla taas saunassa. Tällä kertaa osuimmekin parempaan paikkaan, ”Elisabetin” saunaan. Olihan tämä jo niinkuin vähän sinne päin, vastankin antoivat, kun hellitti kukkarostaan 50 penniä. Ja sitten sitä rapsuteltiin, ähkittiin ja puhkuttiin kuin paremmassakin työssä! Suomalainen osaa todellakin nauttia saunasta.


8.2.19 lauvantai

Loikoilin yksikseni omassa kämpässämme huone n:o 16 hotelli Euroopassa. Aatokset liitelivät taas sinne kultaiseen Suomeen, olo tuntui niin raukealta, herpaisevalta.....

Oi Pohjolan lilja! Tietäisitpä kuinka taaskin hellin luoksesi! Siellä missä Sinä olet, on niin paljon ihania muistoja! Ne elän nyt uudestaan ja uudestaan monet kerrat. Tuletkohan koskaan ajatelleeksi, että kaukaisessa etelässä Sinua muistelee uskollinen sydän? Älä unhoita häntä vaikka onkin vieraalla maalla!

Te puitten huminat, te kiitävät pilvet siellä taivaalla viekää viestini Pohjolaan! Tuokaa pääskyn siivillä ilosanomia Häneltä, jolta niitä odottelen! Joutukaa, joutukaa!


9.2.19 sunnuntai

Mikä ihana päivä tänään! Maa valkoisessa untuvapeitteessä, puut kultaisessa huurteessa! Entä ilma! Niin raikas ja kumminkin niin herttaisen lämmittävä! Oikea helmikuun kultasää! Kuinka viekoitteletkaan pehmoiseen syliisi!

Mutta me raukat saamme vain istua tässä yksitoikkoisessa kansliassa! Työkin tuntuu tänään niin vastenmieliseltä. Onhan sunnuntai.

Kevätpäivä vaihtui illaksi. Huviksemme menimme kyökkiin laulelemaan Viron neitosille. He olivat kyyneliin saakka kiitollisia ja kutsuivat meitä seuraavaksi päiväksi luokseen pienille kekkereille ja me tietysti lupasimme tulla.

Postia oli juuri käyty hakemassa – ja mitä ihmettä Minulle kokonaista kolme kirjettä! Ensimmäiset viestit kotimaastani.

Yksi oli Mikolta ja Martalta yhteisesti, toinen Viljolta ja kolmas – kolmas oli Marilta! Te kuulitte siis rukoukseni, kiitävät pilvet! Oi kiitos teille! Sain sitäpaitsi Hänen valokuvansakin. Et usko , minkä ilon minulle tuotatkaan, kallis ystäväni! Kannan kuvaasi aina povellani. Onhan se niin kaunis. Sinä siinä hauvasi kanssa.Olit hiukan levoton puolestani. Älä ole sitä enää! Vakuutan aina muistavani Sinut varoittavana enkelinä ”luisuilla poluilla”. Luota minuun! Enhän koskaan ole Sinua pettänyt. Kiitos viesteistäsi!

Samoin teille Mikko ja Martta sekä Viljo, sydämelliset kiitokseni! Ihmettelitte kovin lähtöäni, vaan tapahtuuhan sitä paljon ihmeellisempääkin. Toivotaan, että jälleen toisemme terveenä tapaamme. Eihän tämä ole kuin sotaretki! - Vaan miksi eivät kotoa vieläkään ole mitään kirjoittaneet? Kirjoita rakas äiti kirjoittakaa toisetkin! Odotan...

torstai 1. maaliskuuta 2018

Muistiinpanojani Viron-sotaretkeltä 3

Kulkiessamme yön pimeässä laajojen peltojen halki vievää tietä pitkin, yllä harmaan raskas pilvitaivan, johtui mieleen väkisinkin kaikenlaisia epämieluisia ajatuksia. Mutta tietoisuus siitä, että huomenna pääsemme tappelemaan kannusti mieliä ja piti pojat reippaalla tuulella.

Meitä oli esikunnasta kolme henkilöä.: Viitanen, Lindqvist ja minä ynnä lähettipojat. Taivainen ja Honkonen jäivät edelleen Sagnetziin huolehtimaan muonasta ja pataljoonan tavaroista. Edellä mainitussa Fölkin??? kylässä viivyimme sitten yön.

Valkeni tammikuun viimeisen päivän 31.1.19 perjantain aamu.

Odotusta oli luonnossa, odotusta miesten mielissä. Olihan tästä päivästä tulossa taistelupäivä, ehkä hyvinkin tulinen. Pakkanen oli yön pitkään kiihtymistään kiihtynyt, taivas loisti punervanvärisenä, lumi narahteli terävästi jalkojen alla.

Kello oli ½ 7. Miehet järjestettiin maantielle, me esikuntalaiset saimme määräyksen liittyä 5. komppanjaan ja niin lähdettiin kohtaamaan ensimmäiset punaroistot Viron maalla.

Eipä pitkälle edettykään, kun jo edestäpäin alkoi kuulua laukauksia. Ensin harvempaa sitten yhä kiihytyen ja kiihtyen. Kärkijoukko, 4. kompanja oli joutunut tappeluun. Sitä kesti kumminkin vain lyhyen ajan, noin 20 minuuttia. Punikkien täytyi perääntyä. Voitto oli meikäläisten! Ensimmäinen! 6 roistoa jäi taistelukentälle, toiset pakenivat. Meikäläisistä ei kukaan edes haavoittunutkaan.

Kuljettiin sitten toista tuntia kohtaamatta minkäänlaista vastusta. Aurinkokin oli kai herännyt kivääripaukkeesta, koska oli jo kiivennyt korkealle sinitaivaalle ja lempeillä silmillään katseli meitä, kullaten loistollaan ”maat ja mannut”. Ihana päivä.

Olimme edenneet noin 2 km ja kuljimme juuri lakean pellon laitaa, kun edestämme metsästä alkoi tulla kuulia kuin rakeita ukkossäässä. Ketjuun! Kuului komento. Se oli tarkoitettu 5. kompanialle. (Uhkarohkea yritys!) Lakeaa peltoa myöten rynnistivät pojat, kiväärit paukkuivat, komentosanoja sateli tuhkatiheään. Mutta eteenpäin! Pelkäämättä!

Punikit olivat jo panneet kuularuiskutkin eli viron kielellä ”kuulipiltut” soimaan, vaan meillä oli jotin parempaa. Tykit! Ne asetettiin nyt kuntoon ketjun taa ja pian ulvahteli ilman eetteri kumeista laukauksista, joita sadat kiväärin ja kuularuiskun pamaukset säestelivät.

Koska esikuntalaiset oli määrätty olemaan rintamalähetteinä ja aina komentajan lähettyvillä, sain koko taisteluajan olla ensimmäisellä tulilinjalla. Ja hauskaa siellä oli ollakin, sillä sodassahan on juuri tappeleminen hauskaa(!), kuinka se muuten niin innostaisi, siellähän tyrehtyvät kaikki rauhanmiehenkin jalot(!) ihanteet tykkein jyskeeseen.

Olin siis tilaisuudessa seuraamaan taistelun kulkua alusta loppuun. Tuon tuostakin kuului huutoja: ”Sanitäärit tänne!” ” Haavottuneita!” ”Pian, pian!” Ja täyttä laukkaa ajoivat punaisenristin sotilaat täyttämään ihanaa velvollisuuttaan.

Kuulat vihelsivät pahanilkisesti joskus aivan pään päällä, mutta mahtavimpina jyrähtelivät tykit, lähettäen määrätyin väliajoin tulisia(!) tervehdyksiä Pohjan Pojilta punikkien puolelle.

Vihdoin taukosi taas kaikki. Taistelu oli loppunut. Tuli hiljaisuus! Sagastin kylä, josta oli oteltu, oli meidän. Ja punarosvot pyyhkivät peltoja pitkin karkuun, minkä käpälistään pääsivät.

Kuinka paljon lie niitä kaatunut en tiedä, sillä taistelun aikana, jota lyhyin väliajoin kesti 2 ½ tuntia, olivat he korjanneet sekä kuolleet että haavottuneensa. Minä näin vain yhden ”punaisen koiran” tai oikeammin punikkikoiran makaavan hengetönnä hangella. (Kunnia hänellekin! Vaikkapa olikin vihollinen, koska näkyi punikkitalon nurkkauksella kellistyneen.)

Meikäläisiä haavottui useampia mikä vaikeammin, mikä lievemmin mm. 6 komppanian päällikkö luutnantti Kallio kuulan lävistäessä molemmat jalat reisien kohdalta; kaatui yksi Lauri Pietilä. Hän oli mennyt auttamaan haavottunutta päällikköään, vaan kavala kuula lävisti rohkean urhon rinnan. Kunnia hänen muistolleen.

Vielä oli iltaan mennessä kestettävä pari pienempää kahakkaa, joista selviydyttiin kunnialla. Mukanamme ollut räjähdyskomennuskunta räjäytti ilmaan rautatien Valga – Pihkova radalta. Punaisten panssarijuna ei enää päässyt kimppuumme. Hämäriin asti odottelimme sen tuloa, vaan eipä uskaltanut.

Taistelutanner jäi meille. Voitto oli suomalaisten. Taivaan horisontti oli veripunainen. ”Työ tehty on, ma pääsen lepohon”. Miehiä alettiin sijoittaa yöksi lähitaloihin.

Mekin löysimme vieraanvaraisen ”valkoisen talon”. Auliista sydämestään tarjosivat asukkaat parasta, mitä jäljellä oli: kinkkua, voileipää, juustoa ja maitoa. Honkanen toi Sagnetzista vielä lisäksi omia sapuskojamme. Hyvältäpä maistuivat nälkäiseen vatsaan herkulliset antimet. Puoleentoista vuorokauteen emme olleet syöneet juuri mitään, koko yö ja päivä oli marssittu ja vielä lisäksi tapeltu.

Huoneen suloinen lämpö saattoi pian unohtamaan kaikki kärsityt vaivat. Ja tuskinpa lie Israelin lapsilla ollut autuaallisempaa Egyptin lihapatojen ääressä kuin meillä sielä Sagastin kylässä sinä yönä.

Kello oli vasta 7 illalla, kun jo kävimme maata. Pojat olivat torkahtaneet yksi sinne toinen tänne nurkkaan, muutamat olivat jo ehtineet rakkaaseen ”hirrenvetoon”.

Yhden kamarin lattia peitettiin oljilla ja sinne paneuduimme me toiset kauniiseen epäjärjestykseen: kapteenit, luutnantit, laupeudensisaret ja me tavalliset ”solttupojat”, kaikki sikin sokin. Hetkinen myöhempään kuului vain raskas, tasainen hengitys. Kaikki olivat vajonneet Unettaren helmaan.

Minä vielä valvoin. En saanut unta vaikka väsyttikin kovin. Muistelin Häntä, Pohjolan impeä. Mitähän mahtoi hän tänään tehdä juuri niinä hetkinä, kun taistelumme riehui kuumimmillaan? Muistikohan hän minua? Rukoilikohan hän Kaikkivaltiasta suojelemaan teitäni, koska en edes haavottunutkaan! Oi kiitos siitä! Ainahan olet ollut minulle hyvä! Nuku vain rauhassa, olen luonasi! Hyvää yötä! Vaivuin suloiseen, virkistävään uneen...


Helmikuu 1.2.19 lauvantai

Kello 5 aikaan aamulla taas jalkeilla. Hiukan einestä suuhun, sinelli päälle, lakki päähän, vyö vyölle ja kivääri selkään, ja niine hyvine taas matkaan. Tänään täytyi meidän olla Valgassa, maksoi mitä maksoi. Johan se eilen oli päätetty vallata, vaan yö tuli väliin ja pitkistä marsssimisista olivat miehet tuiki väsyneitä. Siksi sai se vielä yhden päivän, kestää punaisten hirmuvaltaa, vaan ei enää toista.

Oli vielä pimeä kun liikkeelle lähdettiin. Varovaisesti seutua tutkien siinä Valgaa lähestyttiin. Tiedustelijat aina ensimmäisinä.

Nämä toimenpiteet osoittautuivat kumminkin tarpeettomiksi, sillä kohtaamatta ainoatakaan ”punaista sielua” , laukaisematta kertaakaan kivääriä marssimme yhtä päätä kaupunkiin, jonne saavuttiin klo 10.45 ap. I pataljoona oli ehtinyt puolta tuntia aikaisemmin.

Valga oli Pohjan Pojilla. Punaiset tipotiessään. Ihmisiä töllisteli katukäytävillä. Hiukan hurrattiinkin, yleensä laimea vastaanotto.

Komppaniat marssivat osoitetuille kasarmeilleen, esikunta asettui Hotelli ”Eurooppaan” vastapäätä Valgan asemaa.

Ensimmäiseksi kysymykseksi tuli tietysti ruuan saanti. Nälkä oli kova. Mutta mistä ruokaa? Kaupunki oli aivan tyhjä punaisten ryöstön jäljiltä. Oma muonamme Sagnetzissä. Ei auttanut muu kuin tiukentaa nälkävyötä yhden reijän.

Eerolla sattui oleman mukanaan pari voileipää ja ne tietysti hotkaistiin heti ja nälkä oli vielä kamalampi.

Hirmutöitään olivat bolshevikit harjoittaneet täälläkin kuten kaikkialla, missä ”ihmishyenoja” liikkuu. 500 henkeä olivat murhanneet ja useita ottaneet vangiksi – tietysti rääkätäkseen. Aseman ikkunat olivat säpäleinä., telefoonipylväät maassa, vesijohtokaitos räjäytetty – onneksi oli se vasta keskentekoinen.

Kuulin että 800(!) junaa täyttä ryöstösaalista oli lähtenyt Riikaa kohti. Onhan luku luonnollisesti liioiteltu, mutta paljon on kumminkin tavaraa täytynyt viedä, koska kaupungissa ei löytynyt kerrassaan mitään.


Kuten jo sanoin, ei meillä ollut haisuakaan ruuasta. Vaan nälkäisinä kuin aron sudet ja lisäksi viluisina – kammarissamme oli aivan kylmä – saimme paneutua vuoteeseen ja nukkua samoilla patjoilla, joilla edellisenä ja vielä edellisenäkin yönä, kuka ties, lie vaikka mitä karvaisia ja kuinka haisevia !) bolshevikki roistoja.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Muistiinpanojani Viron-sotaretkeltä 2

Ilta jätti mieleenpainuvan muiston kaikkiin meihin ”muukalaisiin” ja tulemme me iäti olemaan kiitollisia meille osoitetusta ystävällisyydestä, niin itse tartolaisille kuin heidän maukkaille voileivilleen! Ketkä meistä Suomeen palaavat, vievät täältä lämpöiset tervehdykset Suomen neitosille ja Suomen pojille.


28.1.19 tiistai

Vieraanvaraisuus yhä vain ehtymätön. Aikovatkohan halkaista meidät ystävällisyydessään, kun taas on saatu kutsut sekä päivälliselle että illallisille! Käytimme tietysti kutsuja hyväksemme, sillä ”soomenpoika” kyllä jaksaa syödä ja juoda myös, jos niin tarvitaan.

Illalla yltäkylläinen maatapano.

”Kun ihminen on kylläinen, on kaikki hyvin vaan – nota bene! - kun hän voihkii yltäkylläisyydestä, eikä enää tunne itseään normaaliksi, on hänen tarpeellista kaivaa kuoppa sänkyyn, kuhunka asettaisi tuon täyteläisen mahansa, ajattelin vuoteeseen käydessäni ja kieraisin sähkön sammuksiin ja nukahdin toiseksi yöksi Tartoon...


29.1.19 keskiviikko

Taaskin raikas talvipäivä. Lieneekö samanlainen rakkaassa Suomessanikin? Sielläkin on kai jo maa valkoisen lumivaipan peittämä ja puut kristallinhohteisessa huurteessa!

Niin ihana Suomeni talvi! Niin elävänä kuvastut nyt mieleeni! Elän aatoksissani luonasi. Lunta ja huurretta! Pohjolan talvi! Sellaistahn Hänkin rakastaa. Miksi en minä sitä rakastaisi! Hän! Oma tyttöni! Taaskin keskittyivät ajatukseni Hänen ympärilleen. Hän siellä kaukana kuten toisetkin, minulle tässä maailmassa rakkaimmat ja minä – minä täällä kaukana vieraassa maassa, vieraitten ihmisten parissa!

Ensi kerran lähtöni jälkeen tunsin palavaa halua päästä takaisin Suomeen. Olihan sama tunne tosin monasti ennenkin vallannut mielen, vaan ei niin täydellisenä, ei niin kaihoisana kuin tänään. Oi Suomeni kallis! Sinun kiehtovaan syleilyysi kohta palaan! Sama se millaisena, elävänä tai kuolleena, avosylin minut kumminkin vastaan otat.

Mutta ensin on minun täytettävä ne velvollisuudet tätä maata ja kansaa kohtaan, velvollisuudet jotkaa minua tänne kannustitvat. Sitten, sitten tulen.

Pian kertyi työtä taas kosolta. Tunnelmani vaihtuivat jokapäiväiseksi tavallisuudeksi. Kansliatyöt vaativat kaiken tarkkaavaisuuteni. Huhuiltiin näes, että illalla tulisi uusi lähtömääräys ja kaikki oli sen varalta saatava kuntoon. Lähtömääräys tulikin ½ 10 ajoissa illalla. Siis kampsut taas kokoon ja junalle, joka veisi meidät yhä likemmäksi taistelukenttiä. Ehkä jo viimeinkin pääsemme tositoimintaan, tappelemaan! Sehän oli haarras toivomuksemme.

Kiireesti siinä lyötiin staabin tavarat laatikkoihin vanhaan tuttuun tapaan.

Klo oli ½ 12 yöllä, kun koko pataljoonamme seisoi lähtövalmiina asemasillalla odottamassa junan kolmatta vihellystä, mutta kauvanpa sitä saatiinki odottaa, kokonaista puoli vuorokautta. Syy oli seuraava: I paljoonan juna läksi ennen meitä ja sen perästä tykistöjuna. Mutta eräässä vastamäessä ei edellinen jaksanutkaan kulkea, vaan syystä tai toisesta pysähtyi. Silloin tulla porhalsi jälkimmäinen päälle ja tapahtui se, mitä pahasti oli peljätty. Yhteentörmäys. Ankara sysäys oli viskannut miehet lattialle, kaksi vaunua oli noussut pystyyn, toisia mennyt säpäleiksi.

Törmäyksessä kuoli yksi sotilas ja 8 hevosta, useampi miehiä haavottui.

Hämärää on, missä oikeastaan on syy. Kuljettajina oli nimittäin lättiläisiä ja epäluulot tietysti kohdistuivat heti niihin. Kaksi miestä niitä oli. Toisesta pojat tekivät jo heti selvän antamalla ikuisen ”leipäkortin”, toinen pötki pakoon läheiseen metsään. (En ole aivan varma pitävätkö nämä tiedot paikkansa, koska en itse ollut mukana, vaan olen ne kuullut sellaisilta miehiltä, jotka paikalla olivat.)

Saimme junaonnettomuudesta tiedon ajoissa ja siten lykkääntyi matkamme seuraavaan päivään.


30.1.19 klo ½ 1:een ip torstaina

Olin yöllä nukahtanut vaunun hyllylle, reppu pään alla ja sinelli peitteenä. Kun aamulla heräsin olimme vielä Tartossa. Vaan unenpöpperössä en ennen sitä uskonut ennenkuin olin käynyt oikein asemalta tarkastelemasta, oliko asianlaita todellakin niin - ja niin se oli. Nyt sain kuulla, mitä silloin oli tapahtunut, kun minä ja muut kaikessa rauhassa vetelimme ”hirsiä” vaunussa ja uneksimme tietysti tappeluista j.m.s.

Ihana päivä oli taaskin. Sään Haltijatar suosi meitä ja saattoi iloisuudellaan meidätkin iloisiksi ja reippaiksi.

Vihdoin ½ 1 ip. Vihelsi juna ja Tarton kaupunki häipyi hiljaa näkyvistä. Hyvästi ystävällinen Tartto!

Matka sujui rattoisasti: juteltiin, laulettiin, soitettiin, syötiin ja juotiin silkkaa vettä päälle. Asemilla tarjottiin voileipiä tai oikeammin leipää marmelaadin kanssa ja kahvia. Yhdellä pysäkillä oli kaksi bolshevikkivankia ja suomalaiset tottuneina miehina tekivät äijistä heti selvän.

Maisemat eivät tarjonneet juuri vaihtelua, aina vaan aavaa peltoa ja suota molemmilla puolilla, siellä täällä joku harva metsänpälvä.

Saavuttiin ½ 5 ajoissa ”Keenin” asemalle. Jo kuuluivat ensimmäiset tykinlaukaukset ja joku granaatti räjähti aivan junamme viereen. Siis lämpimät tuliaiset. Bolshevikit varmasti haistoivat soomenpoikien tulon.

Emme heti päässeet jatkamaan matkaa, sillä seuraavalta asemalta oli tulossa tyhjä juna ja sitä täytyi odottaa. Hyppäsimme vaunuista, jotka olivat käyneet tavattoman lämpimiksi ja ummehtuneiksi, ulos hengittämään raitsista talvi-ilmaa. Asemalla oli joitakin virolaisia sotilaita, joitten kanssa kävimme pakinoilla. Yhtä ja toista tiesivät ”virunpojat” kertoa.

Taistelua oli pääasiallisesti käyty panssarijunilla, joilla pojat huristelivat milloin itään, milloin etelään, milloin taas pohjoiseen, aina asianhaarojen mukaan. Bolshevikit olivat suin päin syösseet pakosalle. Suomalaisten tuloa olivat kovin pelänneet. Meitäkin suomalaisia siis jossain pelätään! Höm!Röyhistimme itseämme sotaisamman näköisiksi, sanoimme hyvästit virupojille ja nousimme vaunuihin.

Kello 7 tienoissa samana iltana oltiin vihdoin saavuttu päämaaliin, Sagnetzin asemalle. Sotarintama oli lähellä vain 3 – 4 km päässä. Kumeat tykinlaukaukset ja kirkkaat valovälähdykset todistivat parhaillaan riehuvasta tappelusta.

Miehistö komennettiin komppanioittain ulos vaunuista. Oli määrä yöpyä 4 km päässä olevaan Fölkin kylään. Siis sinne yön pimeässä! Päämääränä oli nyt Valgan kaupungin valtaus. Meidän oli määrä radan vasenta puolta kaupunkia kohti, kun 5 patljoona taas marssi sen oikeata puolta samaan suuntaan ja sitten yhteinen rynnistys.

Kompaniat lähtivät jo heti illalla. Me esikuntalaiset saimme odottaa kapteeniamme – Svinhufvud oli matkalla saanut yhden tähden kahden lisäksi, sillä erinäisten asiain vuoksi, täytyi hänen viipyä Sagnetzissa myöhään yöhön ja oli kello jo 12 kun liikkeelle viimein lähdimme.

Kulkiessamme yön pimeässä laajojen peltojen halki vievää tietä pitkin, yllä harmaan raskas pilvitaivan, johtui mieleen väkisinkin kaikenlaisia epämieluisia ajatuksia. Mutta tietoisuus siitä, että huomenna pääsemme tappelemaan kannusti mieliä ja piti pojat reippaalla tuulella.

Meitä oli esikunnasta kolme henkilöä.: Eero, Lindqvist ja minä ynnä lähettipojat. Kalle ja Honkonen jäivät edelleen Sagnetziin huolehtimaan muonasta ja pataljoonan tavaroista. Edellä mainitussa Fölkin??? kylässä viivyimme sitten yön.


tiistai 27. helmikuuta 2018

Muistiinpanojani Viron-sotaretkeltä

Lauantaina 24.2.2018 Viro vietti 100. itsenäisyyspäivää. Onnea vielä näin jälkikäteenkin.

Kun omasta satasestamme on kulunut vasta muutama kuukausi ja muiden Baltian maiden itsenäisyysjulistukset nekin ajoittuvat näihin samoihin aikoihin, Latvian marraskuun 18. 1918 ja Liettuan 16. helmikuuta 1918 on nyt sitten meneillään varsinainen satasten kasautuma. Onnea vaan heillekin.

Tiedämme toki kaikki mikä moiset irtaantumiset Venäjän keisarikunnasta mahdollisti. Samanlainen kehitys kuin pari vuosikymmentä sitten Neuvostoliiton hajoaminen 1980-90 taitteessa mahdollisti mm. Ukrainan, Georgian, Moldovan jne. uuden itsenäistymisen. Aiemmin ne kaikki olivat yrittäneet, samoihin aikoihin 1918 - 1919 mutta huonoin ja vielä huonommin tuloksin.

Kaikkien itsenäistymisen Venäjän keisarikunta/Neuvostoliitto/Venäjän federaatio vuorollaan on yrittänyt estää. Ja taitaa yrittää edelleen? Keinolla millä tahansa. Suomi taisi sittenkin olla ainoa onnekas? Ainakin ainoa, jonka itsenäisyys on jatkunut keskeytymättä nykypäivään asti.

Muisteloita itsenäistymisten ympäriltä on kerrottu useita. Sunnuntaina 25.2.2018 Hesari julkisti näyttävästi Lars Krogiuksen kertomuksen, joka perustui hänen aikoinaan kirjoittamansa, ja sukunsa hallussa olleen, aiemmin julkaisemattoman matkakertomukseensa talvelta 1918. Siitä sain ajatuksen julkaista, ainakin valittuja osia isoisäni päiväkirjasta 1919. Hän osallistui silloin, kaksikymppisenä  Pohjan Poikain II pataljoonan ”postinhoitajana” Viron vapautussotaan.

Eihän hänen merkityksensä Viron historiaan ole kummoinenkaan, eikä missään tapauksessa samaa tasoa kuin Krogiuksen vuotta aiemmin Suomen sisällissodassa. Mutta päiväkirja antaa mielestäni mielenkiintoisen ja reaaliaikaisen kuvan siitä, miten sen aikaiset tavalliset nuoret miehet näitä ja muita asioita näkivät ja kokivat. Ehkä niiden lukemisesta voi olla myös yleisempää hyötyä nyt, kun Nyky-Venäjä tuntuu jättävän ns. kylmiä konflikteja avoimiksi, vasta tulevaisuudessa ratkaistaviksi. 

Taustaksi kuitenkin vielä sen verran, että perimätiedon mukaan hänet jo kerran - vajaata vuotta aiemmin - oli  punaisten toimesta pantu Viipurissa vallia vasten isossa joukossa teloitettavaksi. Tuttu "punikki" oli hänet ja veljensä viiime hetkellä pelastanut.

Ja ensimmäisenä lyhentämättömät muistiinpanot 27.2.1919 asti.


Muistiinpanojani
Viron-sotaretkeltä 
v. 1919

”Pohjan Poikain” II pataljoonan ”postinhoitaja”



Suomalaisissa oli herännyt harvinainen innostus veljeskansamme Viron vapauttamiseksi punaroistojen hirmuvallasta.

Tuhansittain tulvi vapaaehtoisia maamme eri kulmilta, etupäässä Pohjanmaalta Helsinkiin, liittyäkseen Viron Vapaaehtoiseen Apuretkikuntaan.

Sananlasku sanoo: Kokenut kaikki tietää, (vaivainen kaiken kokee.)

Viimetalviset tapahtumat, verinen veljessota, olivat vielä liian tuoreessa muistissa. Suomalaiset todellakin tiesivät, mitä merkitsee olla bolshevikien hallittavana, millaiseksi olot ja elämä muodostuvat huligaanien valtakunnassa. Jossa punapyövelit jakavat ”oikeutta!” veljesvereen kastetuilla pistimillä. Jossa ryöstöt ja murhat kuuluvat säännöllisesti päivän tapahtumiin. Jossa ihmisyys on vieras käsite ja intohimot, julmuudet tukahduttavat kaikki jalot tunteet.

Kun nyt viestit ”Lahden” tuolta puolen tiesivät kertoa Viron veljeskansaa uhkaavasta samanlaisesta punaisesta vaarasta” kuin mihin itse viime talvena olimme sortumaisillamme, olivat suomalaiset – varsinkin me nuoremmat miehet – valmiit yksissä miehin ojentamaan auttavan käden hätää kärsivän veljen pelastamiseksi slaavilaisesta ”punarutosta.

”Into nuorekas, käsi voimakas, usko vahva oikeuteen meidät voittoon vie,” ajatteli kai moni meistä liittyessään retkikuntaan.

Kova oli touhu ja hoppu ”Pohjan Poikain” II pataljoonan esikunnassa Meriväen kasarmilla, Katajanokalla, jonne minäkin tammikuun 7. p:nä ilmoittauduin. Olin siis vapaaehtoinen sotilas!

Minäkin sotilas? Niin johtaa Kohtalotar askeleitamme. Kovimmastakin militarismin vastustajasta voi tulla sen kannattaja, vieläpä innokas! Sic volvere Parcas!

Miehiä tuli joka päivä yhä uusia ja uusia. Pataljoonamme järjestely oli vasta alussa, ainoastaan 40 miestä ja pelättiin jo että kauvaksikin aikaa vielä täytyisi jäädä lähtöä odottamaan. Suurin osa uusista tulokkaista asetettiin I:een pataljoonaan, jonka piti lähteä ennen meitä.

Sunnuntaina 12 p:nä olikin se viimein lähtövalmis ja ”noloina” saimme me jäädä rannalle töllistelemään, kun pojat painuivat ulapalle.

Kului sitten puolisentoista viikkoa. Pataljoonamme täyttyi päivä päivältä ja lähtöä odotettiin joka hetki. Poikain mieli oikein paloi matkakuumeesta. Kuulin tuon tuostakin kyselyjä: ”Milloinhan viimeinkin päästään lähtemään?” ”Tarvittaneenko meitä siellä enää ollenkaan, jos kovin myöhäksi menee?”

Monasti oli lähtöpäivästä petytty, mutta tulihan se viimein kuin tulikin.

22 p:n illalla annettiin määräys: huomenaamuksi kaikki valmiiksi. Tänä iltana pakattavat tavarat laatikoihin ja annettava miehille puuttuvat varusteet.  Keitos valmiina klo 5 een mennessä aamulla, jotta miehet ennen lähtöään saavat syödä.

Siis vihdoinkin, pääsi monen huulilta.

Ja tämän merkkipäivän kunniaksi päätti arvoisa staabimme, johon, jos saan luvan esitellä kuuluvat seuraavat henkilöt: Vääpeli (vääpelimme), Eero (konekirjuri), Kalle ja ego ipse (Lat. Minä itse) (tavallisia käsinkirjoittajia) niin, se päätti viettää reilun illan – niin ainakin oli aikomus - ja marssi kaikissa neljässä persoonassaan Helsingin katuja illan hämärissä ”T. Brondiinia” kohti.

Hyvää toivottiin, vaan pannukakku siitä tuli ja suuri tulikin. ”T. Brondiinissa” vähän aikaan istuttiin ja nuoltiin kuivia suupieliä – ties mistä – ja sitten siirryttiin Kafé de Paris´hin, syötiin pihvi mieheen, katseltiin Cabernet´tin lappuun ja vieläkin kuivemmin suin lähdettiin puoliyön aikaan takaisin kasarmille uinahtamaan muutamaksi tunniksi.

Tämä oli viimeinen yö kultaisessa Suomessa. Lähtöpäivä valkeni harmaana, pilvisenä, se oli 23 p. tammikuuta torstaina. Siitä lähtien alkavat varsinaiset muistiinpanoni tältä retkelt joka, jos vielä elävänä kotimaahani palaan, on iäti pysyvä muistossani.

23.1.19 torstaina
Jää hyvästi Suomi kallis! - Tere Tallinna!

Valkeni siis tuon ikimuistettavan päivän 23.1.1919 aamu. Olin ensimmäisenä pystyssä. Vääpeli, Eero ja Kalle vetelivät kiireesti vielä viimeisiä unia. En tahtonut mitenkään saada heitä valveille, vaan kun pelottelin, että kuhnailemisellaan vielä jäävät laivasta - kun miehetkin  jo kartanolla valmistautuvat lähtöön - kapsahtivat kaverit vuoteiltaan ja silmät harrillaan, unisina alkoivat vetää ryysyjään päälleen.

Kun kaikki oli saatu ”ordnungiin” ryypättiin kahvit lähtijäisiksi ja sitten matkaan.

Mutta missä veli Kalle? Etsimme häntä sieltä, etsimme täältä. Ei Missän! Vihdoin, niin vihdoin viimein löysin hänet soittajien kämpästä, jonne Kalle kaikessa hiljaisuudessa oli puikahtanut ja puhalteli nyt innokkaasti ”pasuunaa” - hän on nimittäin siviiliammatiltaan musikantti. Kovastipa poika ällistyi, kun oven raosta karjaisin ”Nyt jalat alles ja pian toiset jo jättävät!” Mutta silloin oli Kallekin kartanolla ja niin sitä lähdettiin.

Rannassa lepäsi ”Väinämöinen” vielä kaikessa rauhassa. Paksut savukiehkurat pöllähtivät tuon tuostakin ilmaan merkkinä siitä, että kohta sitä liuvuttaisiin  ”Suomen lahden lainehilla” matkalla Viroon.

Ihmisiä oli kertynyt rannalle sankka joukko hyvästelemään. Laivapilli ulvahti vihdoin kolmannen kerran, köydet irroitettiin, raput vedettiin ylös ja – hiljalleen erkanivat Väinämöinen ja sen kannella Pohjan Pojat  Suomen kultaiselta mantereelta, rakkaan syntymämaansa rantamilta, ties kuinka pitkäksi aikaa; monet ehkä ainiaaksi.

Kuulin eläköönhuutoja, näin liehuvia liinoja ja näin kaikkien innostuksen. Itsekin sitä olin – mutta vain ulkonaisesti. Sisimmässäni taistelivat muut tunteet.

Ei ketään tuttuja saattamassa, Kotolaiset: äiti, siskot ja veikat! Kaikki poissa! Entä Hän! Mari! Hänkin poissa! Kaukana, kaukana! En saanut ennen lähtöäni tavata Häntä. Saanenko enää milloinkaan?

Ja juuri nyt olisi Hänen pitänyt olla täällä. Yksi käden puristus Häneltä, yksi katse vielä ja sitten , sitten vaikka suoraan tulilijoille ja – ja –

Tässä heräsin jälleen todellisuuteen. Laulu minut herätti, isänmaallinen laulu. ”Karjalaisten laulu”, jonka pojat olivat virittäneet ja johon minäkin hartaudella yhdyin. Olinhan Karjalan poikia!

Hyvästi nyt, kultainen Suomeni; hyvästi koti kallis; hyvästi, tyttöni armas! Milloin teidät jälleen tapaan?

Juhlallisena, aivan kuin oman arvonsa tuntien lipui Väinämöinen Helsingin satamasta ulapalle mahtavalla kokallaan halkoen Suomenlahden aaltoja.

Mutta vielä kauvan, kauvan vilkuttivat valkoliinat rannalta. Välimtka meidän ja niiden, jotka hyvästelemään olivat tulleet, suureni suurenemistaan, kunnes kaikki hämärtyi harmaaksi uduksi ja aava meri lainehti vihreänharmaan joka puolella. Suomeni katosi taivaan horisonttiin.

Seisoin ankein mielin laivan kannella kuunnellen aaltojen hyrskyntää ja hyräilin ”Jäi itkemään äiti ja siskot ja mun tyttöni turvaton, jäi” jne. Tämä laulu sointui nyt niin kauniina sisimmässäni.

Sic volvere Parcas! (Lat. Niin päättävät kohtalottaret!) Kuka meistä tietää, minne kohtalon käsi kuljettaa?

Laivamatka onnistui kaikin puolin hyvin ja hilpeä mieliala valtasi kaikki. Laulettiin ja soitettiin pianoa.

Klo 9.45 jätimme Suomen ja klo ½ 2 ip. laskimme Tallinnan satamaan. Siis uudessa maassa!

Tere Soomenpoika! Tere, Tere! Kuului sieltä täältä. Viron ”neiut” olivat kukkakimpuin vastassa ja ennenkuin vielä olimme maissa, sateli kukkia laivaan. Kauempana soitteli soittokunta Porilaisten marssia.

Sitten noustiin maihin, saatiin joka mies kiväärit käteen ja niin marssittiin kasarmille.

Vastaanotto oli yleensä kylmänlainen. Kadut, joita pitkin kuljimme melkein autiot, siellä täällä vain joku harva utelias lapsenkakara ja hauvanpartaalla horjuva vanhus.

Kun pataljoonamme oli saatu sijoitetuksi, lähdimme me neljä kaverusta etsimään esikunnalle majapaikkaa, jotakin hotellia(!).

Otimme ajurin ja niin alkoi kulku pitkin kapeita, sokkeloisia katuja. Tuntuipa siltä, kuin olisimme siirtyneet 200 vuotta ajassa taaksepäin, sillä niin vanhanaikaisen vaikutuksen tekee Tallinna. Vanhoja, keskiaikaisia muureja ja linnantorneja kohoaa sieltä täältä korkeammalle muita rakennuksia. Kadut mutkittelevat ihmeellisen ”mestarilliseksi”, rakennukset ränsistyneitä puu- ja kivitaloja sekaisin. Välistä jouduttiin kummallisiin holveihin, välistä taas niin kpeille kaduille, että jos kätensä olisi levittänyt, olisivat sormenpäät tavanneet seiniin.

Ilman ajuria olisimme totisesti saaneet harhailla sen illan kuin eksyksissä, mutta ukko ohjaili taitavasti hevostaan kuin koskenlaskija venettään. Vaikka sattuihan joskus niinkin äkkikäännöksiä, että oli vaarassa hakata ainoan päänsä kivimuuriin, mutta onnellisesti sitä sentään selviydittiin. Kävimme kahdessa hotellissa, Hotél du Nord´issa ja Petrogradissa, vaan ne olivat jo täynnä. Sitten viimein löysimme aivan kaupungin laidassa vielä yhden, Hotelli Berlin´in (!) ja sinne pääsimme kuin pääsimmekin. Ajurireissut maksoivat yhteensä sinä iltana 70 Smk.

Päätimme nyt pitää tulijaiskekkerit ja ne pidettiinkin ja reilut olivatkin! Mitä pitemmälle yö kului, sitä iloisemmiksi tulivat kaverit. Shampanja ja korpiroja valui virtanaan; veli Kalle lasketteli huumoriaan sydämen pohjasta. Eero piti huolen laulusta, jota me muut parhaan kykymme mukaan koetimme(!) säestää. Ja ”Pikkuhirmu” s.o. vääpelimme koetti panna parastaan järjestyksen ylläpitämisessä, johon hän vanhana(!) sotilaana oli tottunut.

Hilpeästi kuluivat tunnit myöhään yöhön. Ylensyötyämme ja juotuamme nukahdimme viimein kukin omalla ajallaan ja omaan paikkaansa ! Minä ehdin vuoteeseen ajemmin kuin toiset. Mitä aamupuolella yötä vielä tapahtui, on minulle tuntematonta. Ja niin tuli ehtoosta aamu ja nurkkasihteeri repäisi kalenterista taas yhden lehden pois.


24.1.19 perjantai

Kello oli 8 korvissa, kun silmäni raotin. Toiset olivat jo jalkeilla ja valmistautuivat lähtemään staabiin. Minäkin hyppäsin kiireesti housuihini, pesin kasvoni. Sitten ryypättiin miehissä aamukahvit ja kaikki oli taas reilassa.

Staabimme oli sijoitettu Nikolain Gymnaasiin. Ohjasimme siis sinne horjuvat (!) askeleemme, väsytti nim. vielä hiukan!

Mutta voi kauhistus! Meitä odottivat kuumat ”tulijaiset”. Vääpeli parkamme ankaralle ”audienssille”. Housut velliä lyöden seisoimme me kolme käytävässä ja hengittämättä. Oven raosta kuuntelimme, kun Halosen – ukko (pataljoonan komentaja) nyrkkiä pöytään lyöden ja kaikkivoivalla(!) komentajan ankaruudella syöksi kurkustaan nuhdesanoja. Huone kaikui vaan  pelkistä noitumisesta ja sadatuksista siitä, ettemme olleet ajallamme tulleet.

Ja tämän kaiken otti vääpelimme vastaan kylmäverisesti ja kengänkorot yhdessä.

Ikävä juttu, vaan minkäs sille nyt enää voi. Iloisia olimme me kolme: Kalle, Eero ja ego ipse kun saimme painella takaisin ”Berliiniin” odottamaan rajuilman päättymistä.

Illalla vasta 4 tienoissa uskalsimme kansliaan ja kaikeksi iloksemme kuulimme, että Halonen oli saanut ”potkut” ja sai ”seilata” rapakon yli takaisin Suomeen. Morjens vaan ja lykkyä tykö!

Sijalle tuli jääkäriluutnantti Svinhufvud. Tilanteemme oli siis pelastettu!

Iltapäivä kului kansliatoiminnassa ja ilta rattoisasti omassa lämpimässä ”Berliinissä”. - Päivällä kirjoitin Marille ensimmäiset tervehdykset Eestin maalta.


25.1.19 lauvantai

Tänään muutettiin Hotelli ”Centraaliin” koko staabi. Ystävämme Kallen täytyi jäädä kotosalle, koska kansliassa ei enää tarvittu neljää kirjuria – meitä oli näes kaikkiaan neljä nimittäin Lindqvist yhtenä, vaikka emme olleet yksissä tavallisissa olosuhteissa kanslian ulkopuolella.

Saimme liput ”Estonian” teatteriin menimme illalla siis sinne, Kalle myös. Ohjelma oli runsas ja monipuolinen, vaikka muukalaisina emme osanneetkaan arvostella muuta kuin esittämispuolta. Eestin kieli oli vielä tuntematon..

Seilasimme sitten kotiin ja paneuduimme kiltisti maata. Ja pian kuului huoneessa vain viiden ”sotaurhon” raskas hengitys.


26.1.19 sunnuntai

Matkalla jälleen, etelää kohti.! Tälläkertaa Tartoon, Viron yliopistokaupunkiin. Hei siis! Kohta kai olemme jo tulilinjoilla! Mitä pikemmin sen parempi!

Kello 5 ip. Oli määrä olla Koppelin asemalla, noin 3 km itse kaupungista. Illanhämärä jo kattoi tuon ryssänhajuisen kaupunki-rähjän, kun me hyvässä järjestyksessä marssimme asemalle.

Kello ½ 7 ip oli lähdettävä, vaan kun muonakuormat viivyttelivät, jätimme Tallinnan vasta klo 9 ip.

Hyvästi siis sinä ”Viron pää”, joka ensimmäisenä sait meidät suomalais-veljesi nähdä! Paljoa et voinut meille tarjota, jos et sitä liioin tahtonutkaan. Liian vanhoillinen on vielä katsantokantasi tyydyttääkseen meidän kulttuurivaatimuksiamme. Paljon on sinussa vielä muokattavaa, kehitettävää.

Toivokaamme, että kerran, kun Suomi ja Viro ovat yksi valtakunta, kun Suomen kansasta ja iron kansasta tulee yksi kansa, että silloin sinä, Tallinna, kuljet ensimmäisenä, ei vanhoillisuudessa vaan uuden ajan viitottamaa kulttuuritietä. Että sinusta tulee jalo kilpailija Suomen ”päälle”, Helsingille! Yrittäkäämme yhteisvoimin! Työmme ei ole jäävä hedelmättömäksi!

Muistui mieleeni taas Pohjolan kultainen tyttöni. Aina vaan kauemmaksi ”Hänestä”! Mikä päättymätön etäisyys meidät erottaakaan.

Tämmöinen kolea yö oli silloinkin kun Hänestä viimeksi erottiin, sillä erotuksella vain, että silloin oli ihana kuutamoyö ja maa vielä lumeton. Nyt synkkä raskaspilvinen taivas kattoi luonnon. Kaksi kuukautta on jo siitä vierähtänyt. Kuka tietää kuinka monta kuluu enenkuin tiemme taas yhtyvät? Tai yhtynevätkö enää konsaan täällä maallisessa elämässä? Ehkä vasta ”tähtein tuolla puolen”?

Veturin kimeä vihellys herätti minut raskaista aatoksistani. Vetäytyen paremmin sinellin sisään koetin päästä uneen käsiksi ja sisimmässäni toivotin Hänelle hyvää yötä. Hyvää yötä Mari!


27.1.19 maanantaina

Kello ½ 9 ap. toisessa kaupungissa ”Eestin Wabariigissä”, Tartossa.

Puhkuttaen pysähtyi lahoamistilassa oleva ”höyryhepomme” – sillä niin hurjan huonoja tämän puolen veturit näyttävät olevan  - Tarton aseman ”platvorumin” eteen.

Oli kirpeä pakkasaamu, ensimmäinen todellinen talvipäivä. Unisina pistimme päämme ulos vaunun ovesta. Toiset jo hyppäävät sillalle. Minäkin lähden tekemää ensimmäistä tuttavuutta. Ja ihmeekseni – Arvo ja Toivo tulevat vastaani hartiat kyyryssä, nenät punaisina ja isot aito – bolshevikkipiiput hampaissa.

Iloinen tapaaminen. Helsingissä viimeksi nähtiinkin. Lyhyt kädenpuristus molemmille ja sitten tärkeimmät uutiset. He olivaat tulleet edellisenä päivänä Tapsista. Vastaanotto oli ollut lämmin ja ystävällinen.

Arvo oli manöövereissä Tapsissa saanut pienen revähtymän ja näyttikin poika vähän sairaanloiselta. Minulla ei puolestani ollut erikoisempia uutisia. Kerroin vain terveiset Suomesta ja hiukan tapahtumista matkan varrelta.

Pian oli taas jätettävä hyvästit, sillä täytyi lähteä etsimään asuntoa. Sen saimmekin Hotelli ”Marie” ssa vastapäätä asemaa.

Kaupunki teki heti monin keroin hauskemman vaikutuksen kuin Tallinna. Rakennustyyli uudenaikaisempi, kadut siistit ja leveät. Sanottiin, että taivaskin on toisenlainen ja niin olikin. Sillä Tallinnassa vallitsi koko meidän siellä oloaikamme sumuinen ja pilvisä sää. Täällä sitä vastoin taivas pilvetön ja koko luonto niin raikkaan makuinen.

Ihmisetkin olivat niin ystävällisiä johtuen kai siitä, että todellakin olivat saaneet tuta punaroistojen hirmuvaltaa. Noin 200 henkeä olivat punapyövelit murhanneet lähtiäisiksi! Itse kaupunki ei ollut kärsinyt mitään näkyviä vaurioita.

Illaksi saimme kutsut ”Väinämöisen” teatteriin. Parastaan olivat tartolaiset panneet.

Ohjelma oli monipuolinen ja arvokas. Juhla alkoi suomalaisella marssilla, sitten seurasi tervehdyspuhe, joka tulkin kautta suomennettiin. Lämpimin, ystävällisin sanoin siinä kaikki Tarton asukkaat ilmoittivat kiitollisuuttaan siitä, että olimme hädän hetkellä tulleet veljeskansamme avuksi ja toivottivat meidät sydämellisesti tervetulleiksi.

Seurasi sitten vielä paljon muita ohjelma-numeroita, laulua, kuvaelmia, tansseja ym. Väliaikoina tarjottiin voileipiä jos jonkinlaisia ja makeaa(!) kahvia niin paljon kuin vain halutti. Neitoset olivat aivan väsymättömiä ”serveeraamaan”.

Juhlassa tapasin useita Viipurin puolen poikia sekä myös Arvon ja Toivon.

Ilta jätti mieleenpainuvan muiston kaikkiin meihin ”muukalaisiin” ja tulemme me iäti olemaan kiitollisia meille osoitetusta ystävällisyydestä, niin itse tartolaisille kuin heidän maukkaille voileivilleen! Ketkä meistä Suomeen palaavat, vievät täältä lämpöiset tervehdykset Suomen neitosille ja Suomen pojille. 



perjantai 23. helmikuuta 2018

Isänmaan parturit kansanvaltaa korjaamassa

Joskus, hyvin kauan sitten kirjoitin aiheesta Hyssälän hössötys.  Se Liisa Hyssälästä. Jouni Backmanista ei sivustollani paljoa näy, selkeimmin kuitenkin artikkelissa Kovin on meitä moneksi... Kummastakin artikkelistani saa kuitenkin käsityksen tavastani arvostaa näitä kahta valtioviisasta. 

Nyt he yhdessä ovat suomalaisen kansanvallan pelastamisen kimpussa. Kaksi entistä ministeriä teki raportin kansanvallan korjauksista: Vaalibudjeteille katto, kansanedustajille mahdollisuus äänestää etänäHeidän perusväitteensä on, että Suomen menestystarina hiipuu, ellei kansanvallan rakenteita uudisteta. Heidän visionsa on Kansanvallan peruskorjaus. Tarvetta en todellakaan kyseenalaista.

Kyseisen työpaperin tiivistelmä tuo esille toiminnan 7 painopistealuetta, yksilöiden niiden osalta Nykytilan, Tavoitetilan ja Toimenpiteet. Painopistealueina todetaan.


  • Kansanvallan tila
  • Päätöksenteon puitteet
  • Puolueet
  • Eduskunta
  • Valtioneuvosto
  • Ilmiöpohjaisuus
  • Ministeriöiden alainen hallinto


Olen vakuuttunut, että kyseinen julkaisu, asianmukaisesti painettuna kuluu hiirenkorville puolue-eliittimme työteliäissä käsissä kansanvaltaamme pelastettaessa. 53 toimenpidesuosituksen määrä kyllä panee miettimään, josko peruskorjauksesta näillä eväillä tulee, vanhaa sanontaa lainaten "ei lasta ei paskaa".

Epäilyksen innoittamana käväisin myös omassa arkistossani, kansanvalta eli demokratia kun on ollut yhtenä kirjoitteluni keskeisenä teemana sen alusta alkaen. Hakusanana demokratia. Jo toisesta artikkelista pääsin kiinni 27. 3. 2012 artikkelissa esittämääni analyysiin kansanvaltamme tilasta artikkelissa Kansalaiset vaativat sekaantumisvapautta?

Helpottaakseni lainsäätäjänä toimivien puolueittemme edustajien raskasta työtaakkaa liitän alle luettelon tärkeimmistä konkreettisesta muutoksista. 

Seuraavilla muutoksilla pääsisi hyvään alkuun:

  1. Perustuslain 29§ tulkinta ja rikkomisen sanktiointi.
  2. Puolueiden merkityksen supistaminen vaali- ja samanmielisten yhteydenpito-organisaatioksi.
  3. Nykyisen julkisista varoista puolueiden itselleen päättämän puoluetuen kriminalisointi.
  4. Puhtaasti yksityiseen, vapaaehtoiseen rahoitukseen perustuvan rahoitusmallin toteuttaminen demokratian turvaamiseksi ja vaikkapa puolueiden toiminnan rahoittamiseksi.
  5. Puolueiden nyt jo itselleen ja lähipiirilleen haaliman omaisuuden kansallistaminen ja soveltuvin osin yksityistäminen
  6. Yksittäisen ehdokkaan tukijan vaalirahoituskaton (1700 euroa) ja ilmoitusvelvollisuuden ulottaminen koskemaan myös puolueita.
  7. Oikeuskanslerin ja perustuslakivaliokunnan tehtävien sisäisen ristiriitaisuuden poistaminen perustamalla puolueista ja siis eduskunnan päätöksestä irrallinen, itsenäisesti toimiva "perustuslakisyyttäjänvirasto" ja perustuslakituomioistuin


Eikä toimenpiteitä ole seitsemää enempää. Kunhan nämä saadaan toteutettua voi Eduskunta ihan huoleti siirtyä noihin Hyssälän ja Backmanin hienosti yksilöimiin toimenpiteisiin. 

Kuten alussa totesin, tarvetta kansanvaltamme peruskorjaamiseen en todellakaan aseta kyseenalaiseksi. En enää moneen, moneen vuoteen. Enkä varsinkaan nyt; kuten PohjanPoika kommentissaan totesi "Ei tarvitse olla kovin etevä ennustaja jos toteaa, että se mitä USA nyt, sitä Eurooppa huomenna." Tähän remonttiporukkaan sen sijaan yhtä paljon kuin Isänmaan partureihin

torstai 22. helmikuuta 2018

Nyt olen jo kullut kaiken?

Elämme ilmeisesti nyt kouluampumisten suurta sesonkia USAssa. Muistaakseni yksinomaan tänä vuonna niiden määrä lieneee noin kahdenkymmenen paikkeilla. Siis vajaan kahden kuukauden aikana!

Siitä päätellen miten tätä viimeisintä median perusteella arvioituna jenkeissä käsitellään, ei voi kuin todeta "business as usual". Vaikuttavat otsikot, näyttävät uutiskuvat, uhrien sydäntä särkevät kertomukset tapahtumista, muutama sankaritaru kuolleista, yleinen pöyristys tapahtumien johdosta, muutama oppilaitten ja opettajien mielenosoitus, poliisivartioinnin lisääminen ja - joissakin tapauksissa - pääsy päättäjän puheille. Tämän jälkeen edellä mainittu toistuu päätyäkseen viikon, parin kuluttua kalankääreeksi historian roskaläjään.

Nyt kuitenkin Don Trump on saanut loistavan ratkaisuidean, tai oikeastaan useita. Hän on valmis mm. syyttämään hänelle hankalaksi käyneitä muita viranomaisia - nyt FBItä - , rajoittamaan tai ehkä jopa kieltämään bump stockien myymisen, rajoittamaan aseiden saatavuutta esimerkiksi ostajien taustatarkistusjärjestelmää kehittämällä. Mutta ehdottomasti yliveto on hänen viimeisin viisautensa; aseistetaan opettajat. Miten siinä kävisi ja miten se tämän ongelman perussyyn ratkaisemista auttaisi valottavat edellä olevan artikkelin kommentit erinomaisesti.

Muutenkin jo kiihtyvän kilpavarustelun siirtäminen kansainvälisen sotilaspolitiikan kentiltä kouluihin, niiden ympäristöön ja luokkahuoneisiin varmasti ratkaisisi nämä Yhdysvaltain ongelmat? Ja kaikki muutkin siinä samalla?

Ei ihme, että tämä itsensä tasapainoiseksi neroksi julistanut pelle on pelottava. Globaali Neron, Stalinin, Hitlerin, PolPotin ja niiden muun 34 listatun nykyajan styrankin... reinkarnaatio. Ja pelottavinta on, että hänetkin on itseään demokraattiseksi valtioksi kutsuvassa kansakunnassa vaaleilla valtaan nostettu.